Tämä ei ole uhkaus, tämä tapahtuu oikeesti

Lastenkasvatuksesta on kirjoitettu monenlaisia kirjoja, mutta oma ehdoton suosikkini on Hanna Hirvosen "Mitäs me sovittiin?". Tähän kirjaan on kerätty erilaisia sammakoita, mitä aikuiset suustaan päästävät, kun lasten kanssa on Tilanne päällä. Silloin suusta tulee usein jotain ihan muuta, mitä pitäisi. Eniten tykkään Tainasta (26), joka tekee parivuotiaan kanssa lähtöä äiti-lapsi -kerhosta pitkän kaavan mukaan. Tainan käytös näytti hyvin erilaiselta 1) ennen omia lapsia, 2) kun oli vain yksi lapsi, Tarkkailija, jolle siirtymätilanteet ovat vaikeita, ja 3) kun sai toisenkin lapsen, Sähikäisen, jolle siirtymätilanteet ovat helppoja ja joka osaa ottaa isommasta mallia sekä vedättää äitiään.

Kirjassa on ihan oma osastonsa niille älyttömille uhkauksille, mitä vanhemmat suustaan päästävät, kun mikään ei tunnu menevän perille. Minäkin muistan oikein hyvin sen hetken, kun rikoin Pyhän Päätökseni esittää vain sellaisia uhkauksia, jotka aion myös pitää. Tarkkailijalla oli tuolloin kaksi ja puoli vuotta ikää ja odotimme Värtanissa pääsyä laivaan. Kun päästiin lähtemään liikkeelle, Tarkkailija ei enää ollut pitkään aikaan jaksanut istua rattaissaan. Kun en enää muuta keksinyt, koko odotusaula kuuli, että koko laivamatka peruuntuu, ellei Tarkkailija istu alas.

Tuolloin Tarkkailija totteli heti ja kun tyhjä, toteuttamiskelvoton, uhkaus oli kerran tehonnut, niin sitä tuli sitten käytettyä. Usein. Liityin kaikkien niiden tavallisten suomalaisten vanhempien joukkoon, jotka esittävät mitä älyttömämpiä uhkauksia ilman aikomustakaan pitää niistä kiinni.

Tietenkin Tarkkailija aika pian tajusi, milloin äiti vain uhkailee, kun ei muutakaan osaa. Kun Sähikäisellä oli ikää reippaat kaksi vuotta, Tarkkailija yritti vuorostaan saada hänet tottelemaan ja otti äidistään mallia. Hän tehosti vielä tyhjää uhkaustaan sanoilla: "Tämä ei ole uhkaus, tämä tapahtuu oikeesti". En muista, totteliko Sähikäinen vai ei, mutta Tarkkailija tuli minulle supattamaan, että näin hän sanoi, jotta Sähikäinen tottelisi, mutta ei hän silti aio uhkaustaan toteuttaa.

Hirvosen kirjasta on minulle tullut läheinen ja tärkeä siksi, että suurin osa lastenkasvatusta millään tavoin sivuavasta tekstistä tai puheesta unohtaa yhden ihan oleellisen asian: lasten kasvattajat ovat ihmisiä. Ihmisyyteen kuuluu se, että harvoin mikään menee ihan täydellisesti oikein. Silti suurimmasta osasta lapsia kasvaa ihan kunnollisia aikuisia.

Hirvonen on paitsi kuuden lapsen äiti, myös ammatiltaan lastentarhanopettaja. Vaikka suurin osa sitaateista on lasten vanhempien tai isovanhempien suusta, niin osa sitaateista on selvästi päiväkodista. On ihan lohdullista lukea, että ihan samanlaisia sammakoita ne ammattilaisetkin suustaan päästävät. Jotta ihan turha tulla siellä päiväkodissa selittämään, kuinka siellä kyllä aina kaikki sujuu niin hienosti ja kaikin puolin ongelmattomasti. Ei suju eikä tarvitsekaan sujua. Kun sen uskaltaa itselleen tunnustaa, niin oikeat ongelmat on helpompi ratkoa.