Lapsen, toivotunkin, saaminen voi olla äidille kriisi. Tällaista myönteistä kriisitilannetta kutsutaan hienosti elämänkriisiksi. Kriisin jälkeen ihminen ei ole ennallaan. Kriisitilanteessa ihminen tarvitsee jonkun, joka kuuntelee. Kuuntelee valitusta, ei neuvo, ei ainakaan kerro, että voisivat ne asiat huonomminkin olla. Jonkun joka sietää valitusta.
Sitäkin on tutkittu, että jatkuvan valituksen kuunteleminen kuluttaa aivoja. Ja tietäähän sen tutkimattakin. Valituksen kuunteleminen on väsyttävää, puuduttavaa, syö voimia. Valittaminen levittää pahaa mieltä. Kun toinen näkee kaiken mustana, sitä ei itsekään jaksa olla kovin positiivisella mielellä.
Kun toisella on kriisi päällä, sitä kuitenkin jaksaa kuunnella. Vaan mitä tehdä, jos kriisi on jatkuvasti päällä? Aina löytyy jotain valittamisen aihetta. Jossain vaiheessa tulee mitta täyteen ja tekee mieli ottaa etäisyyttä.
Valittamisessa tärkeintä on se, että osaa valita sen, kenelle valittaa. Kaikkea ei voi ymmärtää, jos ei sitä ole itse kokenut. Eikä tarvitse olla edes varsinaista kriisiäkään: kun olin lippukunnanjohtaja, valitin edeltäjälleni, sen jälkeen olen kuunnellut seuraajiani. Kukaan muu ei oikein ymmärtänyt. Eikä myöskään osannut pistää valitusta perspektiiviin: pesti kuitenkin antoi enemmän kuin otti.
Sähikäisen normaali tahtoikä tuntuu helpolta kaiken sen jälkeen, mitä Tarkkailijan kanssa on tullut koettua, etten aina oikein ymmärrä uhmaiästä valittamista. En ymmärrä, vaikka tiedän, että lapsen uhma tuntuu pahemmalta, jos on perheessä on muita murheita, sellaisia, mitä meillä taas ei ole. Nämä asiat kun eivät oikein ole järkeiltävissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti