Ei sillä kieliopilla niin väliä

Siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta, kun aloin opiskella ensimmäistä vierasta kieltä. Jo tuolloin puhuttiin, että ei sillä kieliopilla ole niin väliä. Tärkeintä on, että uskaltaa avata suunsa ja puhua. Kun vein ensimmäisen version englanninkielisestä gradustani ohjaavalle professorille, sain sen takaisin punakynämerkinnöillä koristeltuna. Aika moni merkinnöistä koski ihan kieliasua. Väitöskirjani kieliasun tarkistutin kaverillani, joka oli lukenut pääaineenaan englantilaista filologiaa.

Kieliopin osaamisen vähättely juontaa kai juurensa jonnekin oppikouluun, missä ei kuulemma muuta tehty kuin tankattiin kielioppia. Peruskoulu on kuitenkin ollut Suomessa jo melko kauan ja puhumistakin on koulutunneilla iät ja ajat harjoiteltu. Silti aina jaksetaan sanoa, ettei sillä kieliopilla niin väliä, tärkeintä että puhuu. Mistä siis oikein on kysymys?

Jokaisella meistä on joskus Ensimmäinen Kerta. Kun se tulee, niin pitää vieraassa maassa saada itsensä vieraalla kielellä ymmärretyksi. Se on jännittävää, vaikka kuinka olisi koulussa puhumista harjoiteltu. Ensimmäinen Kerta toistuu jokaisen kielen kohdalla. Jos on ollut pitkään kieltä puhumatta, niin taas on edessä se Ensimmäinen Kerta. Jos silloin ei saa sanaa suustaan, on helpointa syyttää koulua siitä, että on opetettu ihan vääriä asioita. Ei sitä uskalla puhua, kun saattaa tehdä kielivirheen. Joku vielä nauraa.

Jos on turistina vieraassa maassa, riittää, että tulee ymmärretyksi. Tilanne on aivan toinen, jos edustaa jotakin Tahoa. Silloin on tärkeää, että myös näyttää ja kuulostaa uskottavalta ja että tekstit ovat kielenkin puolesta kunnossa. Kielivirheet ja hassut sanavalinnat syövät omalta osaltaan uskottavuutta, vieras korostus taas ei. Jännittämisestä pääsee ajan mittaan eroon, puhuminen alkaa sujua, sanavarastokin laajenee, mutta jos ei kielioppia osaa, niin sitten sitä ei osaa.

Aloin opiskella itselleni uutta kieltä, saksaa, kun Tarkkailijalla oli ikää puolisentoista vuotta. Tavoitteena ei ole oppia kieltä niin, että voin käyttää sitä työasioissa, vaan niin, että pystyn itsenäisesti tilaamaan ruokani työmatkalla ravintolassa, jossa on vain saksankielinen ruokalista. Tavoite on oikeastaan jo saavutettu, mutta saksan kielioppi on kiehtovaa, ryhmä mukava ja opettaja huippu, joten opiskelu jatkuu.

Kun aloitin saksan opiskelun, Tarkkailija opetteli puhumaan. Huomasin, että korjaan Tarkkailijan kielivirheitä samalla tavalla, mitä saksan opettaja meidän oppilaiden. Tarkkailija sanoi jotain, ymmärsin, mitä hän tarkoitti, toistin hänen sanomansa korjattuna ja jatkoin vielä vähän lisää. Tarkkailija puhuu nykyään jo kieliopillisesti jokseenkin puhtaasti, tekemättä hassuja virheitä. Minusta tuskin koskaan tulee kovin uskottavaa saksanpuhujaa, mutta ruokalistan kanssa en enää tarvitse apua.