Kun en saanut aikaiseksi...

Kun jotain jäi tekemättä, opiskelukaverillani oli ja on kai edelleen tapana todeta, ettei saanut aikaiseksi. Aluksi se ärsytti: "Mikä selitys tuo nyt muka on!" Myöhemmin tajusin tämän sanonnan viisauden. Asioita jää nyt aina välillä tekemättä, eikä sille aina ole sen kummempaa syytä. Tai vaikka olisikin, niin ei kaikkea tarvitse selitellä. Näitä aikaansaamattomuuskausia tulee kaikille eikä aina voi syyttää oikein kiireitäkään, ei ainakaan uskottavasti.

Kiireeseen vetoaminen kuulostaa jotenkin arvokkaalta. Sitä voi vaivihkaa viestittää olevansa kovinkin tärkeä, kun on niin paljon tekemistä. Aika äkkiä sitä sitten aletaan verrata, vaikka asiat eivät ole mitenkään yhteismitallisia. Yksi johti lippukuntaa, väitteli tohtoriksi ja johti vartiota. Toinen johti lippukuntaa, sai sinä aikana kaksi lasta ja kävi lasten välissä töissä. Kolmas johti lippukuntaa, kävi samanaikaisesti töissä ja opiskeli sekä veti seikkailijajoukkuetta. Jokainen oli jossain vaiheessa kovinkin väsynyt. Oikeastaan vain subjektiivisella kokemuksella omasta jaksamisesta on väliä.

Aikaansaamattomuuskausi voi iskeä ilman mitään näkyvää syytä. Ainakaan sellaista, mikä näkyisi partiokavereille. Usein vain se näkyy, että aikaisemmin aktiivinen ihminen vetäytyy tai jättää lupaamiaan asioita hoitamatta. Vetäytymisen soisin olevan sallittua kaikille, ilman sen kummempia selittelyjä. Hankalampaa on, jos sovitut asiat jäävät hoitamatta. Sitä on usein vaikea myöntää edes itselleen, että aikaansaamattomuuskausi iski ja että innostus kestää tasan tarkkaan siihen asti, kun astuu kolon ovesta ulos.

Se, miten paljon tekee, ei ole partiolaisen mitta, vaikka siltä joskus tuntuu. Hyvässä lippukunnassa pitää pystyä sanomaan, että ei nyt vain kykene, voisiko joku muu. Joskus pitää tietenkin venyä, muttei aina eikä joka paikassa. Moni myös varoo sanomasta toiselle, että voisinko minä hoitaa tuon, koska minulla on aikaa ja sinä et nyt tunnu oikein... saavan aikaiseksi. Ei sellaista oikein tohdi sanoa: toinen voi vaikka suuttua!