Jos meillä olisi vauva

Sähikäisestä vauvat ovat ihania. Jossain vaiheessa hän kovasti toivoi, että meillekin. Mankuminen loppui siltä kertaa, kun Tarkkailija totesi: "Silloin, kun sinä olit vauva, meillä oli kyllä tosi tylsää." En halua korjata, että tuskin olisi ihan niin tylsää kuin tuolloin, koska isompia lapsia olisi kaksi ja isommathan pystyvät leikkimään jo yhdessä. Tänään Tarkkailija antoi vielä osuvamman lausunnon.

Kahdeksanvuotiaana tiesin...

Kun isäni kävi kansakoulua, hän oppi, että Suomi on maatalousmaa. Eipä ole enää. Minäkin olen oppinut monta sellaista asiaa, jotka eivät enää pidä paikkaansa. Joidenkin asioiden muuttuminen on selvä asia: enää ei ole presidenttinä Kekkonen eikä Suomi harjoita aktiivista ja rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa. Kolmatta maailmansotaakaan ei juuri pelätä. Mutta sitten on näitä muita totuuksia, joiden uudelleenarviointi ei ole ollut ihan niin yksioikoista.

Isänmaallisuutta ilman viharetoriikkaa

Luin parissa päivässä Ville Kivimäen Tieto-Finlandia voittajan Murtuneet mielet. Kirja herätti paljon ja monenlaisia ajatuksia, mutta tartun nyt pieneen detaljiin. Vaikutusvaltaisin suomalainen sotapsykiatri oli Sven E. Donner. Nimi tuntui heti tutulta. Aivan oikein: hän oli perustamassa Toimen poikia ja pitkään lippukunnanjohtajana (1913-1927), Suomen vapaan partioryhmän (SVPR) puheenjohtaja (1917-1963) ja sodan jälkeen Suomen Partiopoikajärjestön ylijohtaja (1957-1963). Yksi kirjan kuvituskuvista on 1930-luvulta, partioasussa, nappulat kaulassa, ilman Hopeasutta n:o 3, jonka hän sai vuonna 1933. Donneria Kivimäki luonnehti hyvin isänmaalliseksi, mutta ilman Suomessakin 30-luvulla hyvin yleistä viharetoriikkaa. Syyksi hän arveli Donnerin partiolaisuutta ja partioliikkeen kansainvälisyyttä.

Kasvatusta, lääkitystä ja rakenteellisia ratkaisuja

Nörttikaverin perhe oli pitkästä aikaa kylässä. He näkivät meidän lastemme kerrossängyn ensimmäisen kerran. Kehuin sen käyttöönoton lopettaneen kerralla lasten iltapeeloilut. Lapset eivät näe toisiaan eivätkä villitse toisiaan. Nörttikaveri kommentoi vilpittömän ihastuneena: "katso vaimo, tässä on rakenteellinen ratkaisu". Totesin näin olevan ja että tämä on minulle aika tyypillistä toimintaa. Jos lasten, omien tai vieraiden, kanssa on jotain ongelmaa, lähden hakemaan rakenteellista ratkaisua, en niinkään kasvatuksellista ratkaisua. Näiden lisäksi olisi vielä kolmas ratkaisu: lääkitys. Se on lääkärien juttu.

Erityinen kiinnostuksen kohde

Kun Sähikäisen vasussa kysytään, mitä lasta kiinnostaa, vastaan aina, ettei hänellä ole erityisen kiinnostuksen kohdetta. Tarkkailijalla on. Työmaat, työkoneet ja rakentaminen. Se alkoi jo ennen kuin Tarkkailija osasi kävellä tai puhua. Päiväkodin aidan takana laajennettiin kirjastoa. Kun kerran töihin lähtiessä vilkutin reilun vuoden ikäiselle, olisikohan ollut 1v4kk, Tarkkailijalle, pieni käsi nousi. Työntekijä väitti hänen vastaavan vilkutukseen. Tiesin, ettei hän vieläkään osannut vilkuttaa: hän näki työmaalla jotain kiinnostavaa ja osoitti sitä. Neljä vuotta myöhemmin elto sanoi hänen selittäneen tarkasti toisen päiväkodin pihaan näkyvän työmaan vaiheet. Nyt tokaluokkalaisensa hän lukee sanomalehdestä, miten Tunneli edistyy. Myös minulla on erityisen kiinnostuksen kohteita.

Ei ne oo mustia vaan ruskeita

Muutaman viikon takaisen uimahalliepisodin jälkeen olen useamman kerran hämmästynyt, miten Tarkkailijalla pysyvät omat asiat mielessä. Äidiltä meni vissiin kerralla luotto enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Nyt viimeisimpänä Tarkkailija vei Afrikan tähden kouluun oma-aloitteisesti eikä viesti kulkenut kuin hänen kauttaan. Suullisesti. Kuulemma vain kaksi oli muistanut, vaikka yhteensä viiden oppilaan on tarkoitus tuoda peli kouluun mieluummin tänään, viimeistään huomenna. Matkalla koululle kävimme keskustelua kolonialismista: lupasin viedä Tarkkailijan joskus Lontooseen katsomaan oikeata Afrikan tähteä.

Opettaja opettaa, luistelemaan

Kävin seuraamassa Tarkkailijan luokan luistelutuntia. Enkä pelkästään seuraamassa. Autoin ensin Tarkkailijaa solmimaan luistintensa nauhat ja sen jälkeen autoin monta muutakin lasta varusteittensa kanssa. Varsinkin omat sudenpentuni osasivat pyytää minultakin apua. Mukana jäähallilla ei ollut avustajaa, ei ketään muutakaan aikuista, ei myöskään isompia oppilaita, kuten esimerkiksi koulukummeja. Vain kaksi opettajaa ja molempien luokat: nelisenkymmentä tokaluokkalaista. Arvoin hetken, jäänkö pukukoppiin auttamaan, mutta totesin, että parempi mennä seuraamaan kaukalon laidalle, miten Tarkkailija pärjää. Löytyi siellä kaukalon laidallakin ylimääräiselle aikuiselle tekemistä. Reissu oli muutenkin avartava.

Olenko syönyt tätä viisivuotiaana?

Veljeni oli lapsena hyvin nirso. Perheessä elää edelleen sanonta: "Olenko syönyt tätä viisivuotiaana?" Hän nimittäin kysyi aina vähänkään oudomman näköisestä ruoasta, että onko hän sitä syönyt aikaisemmin. Aika nopeasti hän tajusi, että se ei ollut oikea kysymys, vaan että kysymystä piti tarkentaa. Minä taas olin lapsena ennakkoluulottomampi. En koskaan oikein ymmärtänyt veljeni käytöstä, mutta erään selkkauksen muistan. Minusta poika olisi pitänyt jättää ilman ruokaa, jos ei kerran maistu. Siihen vanhemmat totesivat, että tässä perheessä ei pidetä lapsia nälässä. Sillä asenteella olen nyt mennyt omien lasteni kanssa.

Hyvinkasvatettu kakara

Aina välillä sitä tulee epäuskoinen olo. Jos vain kuvittelen nuo nepsyilyt? Tarkkailijahan yleensä osaa käyttäytyä, varsinkin nyt koulussa ja jo eskarissa. Jos hän onkin vain huonostikasvatettu kakara? Ei tarvitse kuin muistella, millainen hän oli Sähikäisen iässä, niin sitten epäusko haihtuu. Lastenpsykiatri sanoi tunnin session jälkeen, että Tarkkailija oli tosi mukava lapsi, jonka kanssa oli kiva jutella ja tehdä tutkimuksia. Kun hän sitten katsoi muistiinpanonsa läpi, hän hämmästyi, miten paljon nepsy-piirteitä löytyi. Hän sanoikin, että tällainen hyvinkasvatettu lapsi, jonka nepsypiirteet ovat pinnan alla, tuntuu monesta ammattilaisestakin ihan normaalilta lapselta.

Koko lähiö kasvattaa

Minun ei ole koskaan ollut vaikea komentaa vieraita lapsia. Ei vaikka heidän vanhempansa olisivat vieressä. En myöskään ota itseeni, jos minun lapsiani vieraat komentavat. Aiheesta. Silloin, kun on komentamisen paikka. Kun kaikki aikuiset ovat samalla puolella, viesti tulee lapselle paljon selvemmäksi kuin jos kyse on vain äidistä, joka taas on keksinyt jonkun tylsän kiellon. Tarkkailijan varsinkin on vaikea hahmottaa, mitä muut ympärilläolevat ihmiset ajattelevat, elleivät he sano sitä ihan ääneen. Hän voi tulkita sanattomat viestit aivan väärin. Olikin varsin virkistävä kokemus olla sudenpenturetkellä, missä parhaimmillaan koko johtajisto pisti yhteisvoimin Tarkkailijaa ruotuun.

Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden

Ihmettelin tuossa taannoin, miksi yhden sudenpennun ilmoittautumiset retkille tulevat aina miten sattuu. Onko takana jotain oikeata ongelmaa. Sitten kuulin, että hänellä on yksi- ja kaksivuotiaat pikkusisarukset. Eli joo, takana on ihan oikeaa ongelmaa, mutta se ratkeaa omalla painollaan, kun pikkusisarukset kasvavat. Tuumasin äidille, joka pahoitteli unohtamisiaan, että ei tarvitse pahoitella: on minullakin lapsia eivätkä kaikki asiat aina pysy päässä. Seuraava ilmoittautuminen tuli ajallaan.

Jos lapset päättää asioista vois

Kun Tarkkailija oli pieni taapero, täytyi valita hyvin tarkkaan, mistä asioista hänen kanssaan kannattaa lähteä vääntämään. Päiväkodissa oli selvästikin kiinnitetty huomiota siihen, että annoin Tarkkailijan pitää päänsä sellaisissa asioissa, missä moni muu äiti ei olisi antanut. Pari hoitajaa sanoi hyvin herkästi: "aikuinen päättää". Kun hän sitten oli isompi, niin hän aina lasten oikeuksien päivän jälkeen lauloi päiväkodissa oppimaansa laulua: "Jos lapset päättää asioista, vois, niin parempi tää maailmamme ois..." Kun sen ensimmäisen kerran kuulin, niin siinä olikin sitten ilmeessä pitämistä.

Mihin sitä konttauskypärää tarvitaan?

Tarkkailija sai ihan pienenä vauvana lahjaksi konttauskypärän. Olin joskus ajatellut, että se nyt on viimeinen esine, mitä meidän lapsellemme hankitaan. Sattumoisin olin ihan oikeassa. Tarkkailija alkoi ryömiä vasta yhdeksänkuisena ja otti ensiasekelensa puolitoistavuotiaana. Hän osasi aina varoa päätään. Sähikäinenkin kerkesi yli yksivuotiaaksi ennen kuin käveli ja yhtä turhalta konttauskypärä hänenkin kohdallaan tuntui. En silti enää pidä konttauskypärää turhakkeena.

Äiti tekee aina oikein

Havahduin joitakin vuosia sitten siihen, että monilta lastenkasvatuksen ammattilaisilta on todella vaikea saada mielipidettä mihinkään. Tai jos saikin, ne mielipiteet tuntuivat elävän. Kun Tarkkailija heräili öisin ja minä pidin sitä ongelmana, sain paljon ohjeita miten pidentää vauvan unipätkiä. Kun Sähikäisen kanssa yöt olivat vielä katkonaisempia, mutten pitänyt sitä ongelmana, eivät ammattilaisetkaan tuntuneet sitä ongelmana pitävän. Kun halusin imettää lapsia vielä yksivuotispäivän jälkeen, se oli oikein hyvä juttu. Kun kaveri taas halusi vierottaa lapsen yksivuotispäivään mennessä, sekin oli oikein viisas ja kannatettava valinta. Minun varhaista töihinpaluuta lastenpsykiatri piti ihan viisaana ratkaisuna eikä epäillyt sen vaikuttaneen siihen, miten vaikeaa meillä Tarkkailijan kanssa välillä on. Kaverille oli taas kovasti kehuttu, kuinka hänen lastensa hyvä käytös on seurausta siitä, että äiti on ollut heidän kanssaan pitkään kotona. Mistä tässä on oikein kysymys?

Etkö palele?

Asumme ihan partiokolon vieressä. Kerran lähdin kololta kesken kokouksen hakemaan jotain äkkiä kotoa. Oli niin kiire, ettei ollut aikaa pukea takkia. Kokouksen jälkeen puin sitten ulkovaatteet vain riisuakseni ne muutaman minuutin päästä kotona. Sittemmin olen todennut, että ei tuolla reissulla ulkovaatteita mihinkään tarvita. Aivan yhtä turhalta tuntuu pukea muksu aamulla ulkovaatteisiin vain, jotta voi hetken päästä riisua ne samat ulkovaatteet päiväkodin eteisessä. Tarina kertoo isästä, joka aamulla aikansa lapsen pukeutumisesta tapeltuaan kääri tämän vilttiin, kantoi päiväkotiin ja tuumasi siellä, että pukekaa tämä, jos pystytte, hän ei pysty vaan lähtee töihin. Tarinan todenperäisyydestä en tiedä.

Isä kotiin

Kun veljeni oli kolmikuinen äitini sairastui sen verran vakavasti, että joutui sairaalaan. Minä olin viiden ja vietin ikimuistoisen viikon maalla sukulaisten hoivissa. Isä jäi veljeni kanssa kotiin ja kertoi myöhemmin naapuruston miesten, muiden pienten lasten isien, tulleen juttelemaan, että kun hän hoitaa vauvaa ja vie pyykkejäkin ulos narulle, hän antaa huonoa esimerkkiä. Vanhemmillani on samanlainen koulutus ja samanlainen työ. Oli selvä, että myös kotityöt ja lasten hoito meillä jaettiin. Toisin oli siis naapureilla.

Joustava hoitoraha on hieno asia

Eduskunta on säätänyt joustavasta hoitorahasta, joka korvaa osittaisen hoitorahan alle kolme vuotiaiden lasten vanhempien osalta. Päätös ei meitä enää kosketa, mutta se on monessa mielessä hyvä päätös. Osittaista hoitorahaa on nostanut vain harva äiti tai isä. Minä olen ollut yksi heistä. Se on ollut vähän kummallinen etuus. Toisaalta se on ollut tasoltaan niin matala (70 euroa Tarkkailijasta ja 90 euroa Sähikäisestä), ettei se ole millään lailla korvannut tulonmenetystä, mikä työpäivän lyhentämisestä seuraa yhtään parempituloiselle. Toisaalta, sitä ei ole maksettu kovinkaan monelle pienituloiselle, joka tekee osa-aikatyötä, koska lakitekstissä on taikasanat "lapsen hoidon vuoksi". Näihin molempiin tulee muutos. Meidän perheellemme tärkein asia ei ole kumpikaan näistä.

Entäs ne keskinkertaiset lapset?

Fiksut pärjää aina ja heikot saavat tukea. Kuka siis huolehtii niistä keskitasoisista oppilaista? Jäävätkö he omilleen, jos opettajan kaikki aika menee heikoimpien tukemiseen? Jos opettajan ajan ja huomion pystyy tosiaan yksi tai kaksi oppilasta viemään kokonaan, ongelmana eivät ole nämä oppilaat, vaan opettajan ammattitaito. En millään usko, että suomalaiset luokanopettajat, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, olisivat ihan niin avuttomia. OAJ toki pyrkii maalaamaan synkkää kuvaa koulun arjesta, mutta tavoitteena onkin nostaa opettajien palkkausta suhteessa työmäärään. Se onnistuu joko palkkoja nostamalla tai siivoamalla eniten työtä teettävät oppilaat jonnekin syrjään.

Eihän nyt yhden vuoksi

Edellinen kirjoitus sai yhden kaverin kommentoimaan, että Tarkkailijalle tarvittaisiin koulussa henkilökohtainen avustaja, koska ei koko luokka voi mennä yhden mukaan. Tarkkailijan kohdalla kriteerit henkilökohtaisesta avustajasta eivät tietenkään täyty. Nepsyilijöitä, Tarkkailijan tasoisia tai haastavampia, erityislapsia löytyy jokaiselta koululuokalta, heitä on noin 10-15 prosenttia väestöstä. Tuon kommentin, kuinka yhden vuoksi ei voida mennä, tai sen variantin, mitä jos kaikki lapset, olen kuullut monta kertaa. Kun aloin tajuta, että Tarkkailija ei ole ihan keskimääräinen lapsi, minun piti opetella pois tästä ajattelutavasta. Vaikka hän näyttää ja yleensä kuulostaakin ihan tavalliselta lapselta, hänen kasvattamisensa vaatii niin vanhemmilta kuin opettajilta ja muilta ammattilaisilta enemmän kuin monet muut lapset. Sitä ei tarvitse hävetä.

Kenen pitäisi muistaa

Tarkkailijalla olisi tänään ollut koulussa uimahallikäynti. Meistä kukaan ei ollut muistanut sitä. Tieto oli tullut vanhemmille yli viikko sitten sähköpostilla. Se oli luettu ja unohdettu. Ajattelin varmaan, että kyllä se lapsi tästä sitten sanoo. Sanoinkin opettajalle, että jatkossa voisi pistää tällaiset tiedotteet ihan paperisina, jotta ne voi kotona pistää jääkaapin oveen. Saamme miehen kanssa molemmat niin paljon sähköpostia, että tällaiset yli viikko sitten lähetetyt jutut unohtuvat jatkossakin aivan varmasti. Opettaja sanoi, ettei halua tehdä tällaista ylimääräistä työtä. Minä siihen, että kumpi on hänestä helpompaa, paperisten tiedotteiden tekeminen vai Tarkkailijan raivarien hanskaaminen. Tämä oli vetänyt liinat ihan kokonaan kiinni ja vaikka opettaja oli selittänyt, että uimahallista saisi lainauikkareita, niin loppujen lopuksi Tarkkailija oli pelannut tietokoneella erityisopettajan kanssa, kun muu luokka kävi uimassa.

Luovaa ongelmanratkaisua

On taas julkaistu tutkimustuloksia, joiden mukaan älykkyys ja motoriikka korreloivat. Tekisi mieli väittää huuhaaksi moisia tutkimuksia: Tarkkailijalla matematiikkaa eriytetään ylöspäin ja liikuntaa alaspäin. En kuitenkaan väitä. Kahden lapsen äitinä näen näillä asioilla yhteyden, vaikka luontaiset taipumukset ja lahjakkuus määrittävätkin suoriutumisesta isoimman osan. Liikkuminen kehittää paitsi motoriikkaa myös älyä.

Se on perinne!

Nepsyilijän on hyvä harrastaa partiota. Ensinnäkin, jokaisessa kokoontumisessa on selkeä rakenne alkumenoista iltapiiriin. On helppo pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Partiolaisilla on myös omat tapansa. Perinteensä, jotka toistuvat samanlaisena vuodesta toiseen. On partiolaisten yhteisiä tapoja ja lippukuntien omia perinteitä. Meillä on laulettu "Ilta pimenee" 70-luvulla ja lauletaan edelleen.

Hyvä äiti synnyttää

Yksi asia, mitä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, on se, miten synnytystapaa tai synnytyksessä käytettyä kivunlievitystäkin pidetään jonkinlaisena hyvän äidin mittarina. Tarkkailija oli Tarkkailija jo syntyessään. Synnytys käynnistyi, mutta sitten ei mitään tapahtunut. Paitsi, että minä koin olevani kipeä ja kätilöt auliisti lievittivät kipua. Parisenkymmentä tuntia säädettiin kaikenlaista. Lopulta kätilö totesi, ettei tästä nyt mitään tule, haki lääkärin ja minut kyyditettiin leikkaussaliin.

Eppäs saa mua kiinni!

Kun Sähikäinen oli vuoden ja Tarkkailija neljän ja kun kävin sanomassa Tarkkailijalle, että kohta lähdetään, Sähikäinen ryntäsi heti ovelle. Siinä meni sitten oma aikansa, että Tarkkailija sai palikat päässään sellaiseen järjestykseen, että myös lähdettiin. Tätä sanotaan siirtymätilanteiden vaikeudeksi ja sitä on todella vaikea selittää sellaiselle, jonka lapsille siirtymätilanteet eivät ole vaikeita. Lähes jokainen lapsi vetkuttaa lähdössä, mutta siirtymätilanteiden vaikeudessa on kyse ihan muusta. Lapsi ei yksinkertaisesti kykene lähtemään liikkeelle. Yhtä kaikki, kun Sähikäinen oli kolmen ja Tarkkailija kuuden, Sähikäinen oli jo oppinut, että siitä kun äiti alkaa puhua lähtemisestä, menee varsin pitkään ennen kuin oikeasti lähdetään.

Äläs nyt yritä

Olimme risteilyllä. Edellisellä kerralla oli yövytty laivalla kaksi yötä ja käyty maissa. Nyt käytiin vain Tukholman satamassa kääntymässä. Sähikäinen protestoi. Hän oli odottanut kahden yön reissua. Tuumasin lapsille, että minä sitten aina unohdan selittää Sähikäiselle, mitä milloinkin on suunnitteilla. Tarkkailija siihen, että hän aina kuuntelee, mitä me aikuiset juttelemme ja tietää siksi, mitä tapahtuu. Minä siihen muistelemaan, miten tarkasti kaiken aina hänelle selitin, kun hän oli Sähikäisen ikäinen, koska muuten olisi tullut sellainen raivari, ettei mitään rajaa. Sähikäinen tämän kuultuaan veti naamansa nurin päin ja alkoi itkeä sydäntäsärkevästi.

Punainen kortti!

Päiväkodilla on otettu käyttöön käytöksen liikennevalot. Ne roikkuvat työntekijöillä kaulassa. Vihreää näytetään, jos halutaan vaivihkaa kehua, että nyt menee hyvin. Keltaisella varoitetaan ja punainen pysäyttää toiminnan. Tänään olivat askarrelleet liikennevaloja kotikäyttöön. Sähikäinen pisti ne päiväkodista lähdettäessä toimeliaana kaulaan. Tuumasin, että noilla voikin näyttää Tarkkailijalle, jos hän alkaa liikaa ärsyttää.

Pääsisikö lomalle?

Joka syksy sama valitus. OAJ valittaa, kuinka lapset jäävät koulussa jälkeen, kun vanhemmat ottavat omia lomia. Edunvalvontajärjestönä he ovat huolissaan ennen kaikkea siitä, että tämä teettää opettajilla ylimääräistä työtä ja vaivaa. Eikä siitä edes makseta ylimääräistä. Pitäähän näille lapsille kertoa, mitä koulussa tehdään näiden poissaolojen aikana. Minusta sellaisilla, joilla itsellään on pelkästään kesälomaa kymmenen viikkoa ja jotka eivät koskaan joudu pähkäilemään, miten lastensa hoidon koulujen loma-aikoina järjestävät, ei oikein olisi varaa valittaa tällaisista asioista.

Minähän osaan puhua lasten kanssa

Tajusin jossain vaiheessa iltapäivää, että nyt on iltapiirin puheenaihe miettimättä. Sitten se jäi jonnekin mielen pohjalle. Unohtui. Yhtäkkiä tajusin, että laumailta oli jo menossa ja edelleen oli iltapiiri miettimättä. Jostain pitäisi kuitenkin lasten kanssa puhua. Mutta mistä? Lapset olivat totutun riehakkaita. Osa. Toiset taas rauhallisempia. Kokoontuminen oli aloitettu käymällä läpi säännöt. Päätin kokeilla, mitä siitä tulee, jos kynttilänvalossa kysyn, mitä tehdään jos joku ei noudata sääntöjä.

Syyllinen olo

Huomasin, että Tarkkailija oli koulussa opetellut Isä meidän -rukousta. Oli opetellut, mitä tarkoittaa synti, mitä kiusaus. Myöhemmin... Tarkkailija oli hölmöillyt, oli joutunut kiusaukseen ja tehnyt tuhmuuksia. Lapsen koko olemuksesta näki, että tuntui pahalta. Kerroin hänelle salaisuuden: kun minulla on tuollainen olo, minä rukoilen. Isä ei usko, että Jumalaa on edes olemassa, mutta kummasti se rukoileminen vain auttaa. Tarkkailijan ilme kirkastui, hän puki pyjaman päälleen ja lähti iltapalalle.

Mutta maine kasvaa

Ennen Sähikäisen syntymää pidin itseäni kovastikin hyvänä kasvattajana. Tarkkailijan kanssa oli omat kommervenkkinsa, esimerkiksi jokailtainen siirtyminen pyjamaa pukemasta iltapesulle piti hoitaa kontaten ja Elefanttimarssia laulaen, mutta aina löytyi joku selviytymiskeino, jolla päästiin eteenpäin. Tarkkailijan kanssa oli helppo liikkua ihmisten ilmoilla. Kerran istuttiin kolmatta tuntia huoltoasemalla syömässä nakkeja ja ranskalaisia, mutta ikävää huomiota hän ei puoleensa vetänyt. Niin ravintolassa kuin erilaisissa tilaisuuksissa istuttiin rauhallisesti tarkkailemassa. Kun Sähikäinen syntyi, illuusio särkyi.

Yhteinen linja olisi niin tärkeä

Joskus muinoin uskoin, että olisi kovasti tärkeää, että vanhemmilla olisi perheessä yhteinen linja. Se on kuulemma lapsesta hämmentävää, jos vanhemmilla on erilaiset rajat ja säännöt. Yleensä tämä vielä tulkitaan niin, että se, joka pitää rajat ja säännöt tiukempina, olisi automaattisesti oikeassa. Vuosia sitten totesimme, ettei tämäkään meillä toimi. Me olemme kaksi erilaista ihmistä. Me pidämme eri asioita tärkeinä. Lapsetkin ovat päässeet hämmennyksensä yli ja pystyvät elämään sen asian kanssa, että äiti ja isä nyt vain ovat erilaisia ja toimivat monissa asioissa eri tavoin.

Niille, joilla on...

Sanassakin sanotaan, että niille joille on, annetaan, niiltä joilla ei ole, otetaan pois sekin, mikä heillä on. Ja tähän suuntaan maailma tosiaan on menossa - enkä tykkää tästä yhtään. Reilu viikko sitten juttelin yhden yksityisen perhepäivähoitajan kanssa siitä, mitä päivähoito-oikeuden rajaaminen heidän kohdallaan tarkoittaa. Heillähän ei voi olla kuin kokoaikaisia lapsia. Totesin, että kyllä joku hänen asiakkaistaan saattaa olla valmis maksamaan kokopäivähoidosta, vaikka siihen ei enää saisikaan yksityisen hoidon tukea.

Minä, imetysfanaatikko

Useimmat asiat äitinä olisin voinut tai voisin tehdä paremmin, ainakin, jos olisin toisenlainen ihminen. Yhdessä asiassa koen kuitenkin onnistuneeni täysin. Imetyksessä. Kumpaakaan muksua ei täysimetetty puolta vuotta, mutta suositusten mukaisesti kuitenkin. Tulkitsen nimittäin suosituksia niin, että jos yli nelikuinen muksu omin käsin vetää ruokaa suuhun ja syö sen hyvällä halulla, hän on valmis kiinteisiin. Sanovat, että kyllä korvikkeellakin kasvaa ihan kelpo vekaroita. Aivan varmasti kasvaa, mutta imetyksen sujumisesta äiti saa sellaista tyydytystä, mitä ei mitenkään muuten saa.

Aikuinen tarvitsee rajoja

John Emerich Edward Dalberg Acton on sanonut: "Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti" ("Power corrupts; absolute power corrupts absolutely"). Niinpä on äärimmäisen tärkeää, että aikuisten vallankäytölle pistetään rajat. Puhutaan sitten perheestä, työpaikasta, yhdistystoiminnasta tai valtionhallinnosta. Kukaan ei saisi päästä sellaiseen asemaan, että saa huseerata liian vapaasti. Lapsille rajojen pistäminen on helppoa, mutta aikusten kanssa on jo paljon monimutkaisempaa.

Rutiinit ovat tärkeitä lapsen arjessa

Saatiin kutsu päiväkodin vanhempainiltaan. Tulee sosiaalityöntekijä puhumaan. Esittelyssä lukee: "Kiristääkö lapsen uhma ja kiukuttelu pinnaa kotona?" Eipä juuri. Normaalin lapsen normaali tahtoikä on pikku juttu, kun on kasvattanut yhden erityislapsen koululaiseksi. "Miten asettaa rajoja lapselle?" Samalla tavalla kuin aikuisillekin. "Rutiinien merkitys lapsen arjessa?" Kerronko...? "Mistä saan tukea omaan vanhemmuuteeni?" Netistä, kirjoista, seurailemalla ammattilaisia. Kysyin omilta työntekijöiltä, että kannattaako minun tulla. Kannustivat tulemaan vasta tämän puheenvuoron jälkeen. Jos tulen paikalle ja puhuja pysyy "parenting for dummies" -tasolla, on liian suuri vaara sille, että alan huudella hävyttömyyksiä takarivistä.

Ei ymmärrä

Toisten perheiden ratkaisuja on joskus vaikea ymmärtää. Yksi ei ymmärrä, miksi joku vie isomman lapsen päiväkotiin, vaikka on itse vauvan kanssa kotona, toinen ei ymmärrä, miten joku raatsii viedä yksivuotiaan päiväkotiin. Minä taas en ymmärrä, miten joku jaksaa olla vuosia lasten kanssa kotona tai miksi jotkut lapset viedään heinäkuussakin päiväkotiin, vaikkei ole ihan pakko. Kun olin vielä lapsi, minulle opetettiin, ettei pidä tuomita toista ennen kuin on kulkenut vuoden hänen saappaissaan. On helppo tehdä omasta elämästään normi, sulkea silmänsä siltä, miten erilaisia me ihmiset olemme. Asiat harvoin ovat ihan sitä, miltä ne näyttävät.

Väsyttääkö?

Työkaverilla on Tarkkailijan ikäinen lapsi. Kun lapsillamme oli suurin piirtein vuoden verran ikää, tämä kävi työmatkalla. Lähtö oli aamulla varhain, paluu yömyöhällä. Seuraavana päivänä hän tuumasi töissä, että aikaisemmin hän olisi ollut tällaisen reissun jälkeisenä päivänä töissä aivan tööt. Nyt ei ollut juuri eroa normaaliin työpäivään. Niinpä niin, pienten lasten vanhemmat ovat aivan järjestään väsyneitä. Kun sitten lapset alkavat yönsä nukkua, väsymys yleensä helpottaa. Erityislapset väsyttävät vanhempiaan erityisesti. Heidän kanssaan täytyy vääntää monista sellaisistakin asioista, mistä tavallisten lasten kanssa ei tule ongelmaa, ja se jatkuva vääntäminen on uuvuttavaa. Parempi on silti olla valittamatta väsymystä, jos epäilee lapsensa kehityksessä jotain ongelmaa ja haluaa saada siihen apua.

Pitikö tehdä toinen lapsi, jos ei jaksa kahta hoitaa?

Mies on pari päivää kysellyt, millainen sää siellä Riitta-planeetalla on. Olen ollut vähän poissaoleva. Olen pyöritellyt mielessäni, mitä mieltä olen siitä, että subjektiivista päivähoito-oikeutta ollaan rajoittamassa. Meillä kaikkein vaikeimmat ajat Tarkkailijan kanssa osuivat siihen vuoteen, kun Sähikäinen oli vauva. Hän oli Sähikäisen syntyessä kolmen, täytti neljä, kun palasin töihin. Hän oli kokopäivähoidossa ja se oli meidän pelastuksemme. Vauva-aika on rankkaa esikoiselle, joka ei kestä yllättäviä tilanteita, ja niitähän vauvan kanssa tulee väistämättä. Monta päivässä. Esimerkiksi Sähikäisen herääminen päiväunilta niin, että se keskeytti yhteisen lukuhetken, saattoi aiheuttaa silmittömän raivarin, joka kesti ja kesti.

Minähän oon vapaaehtonen!

Kun partiolainen saa ensimmäiset johtamistehtävänsä, hän on niistä useimmiten into piukeena. Luotetaan, annetaan vastuuta. Muutaman vuoden kuluttua hän sitten huomaa, että johdettavilla on myös vanhemmat. Ja että näillä vanhemmilla on myös Odotuksia. Monet tuovat ne myös esiin, toiset kärkkäämmin, toiset varovaisemmin: "Mitä, mitä, mitä? Eihän minun ole pakko tässä olla, voin lopettaa koska hyvänsä ja siinä sitten olette vaatimuksinenne. Täytyy varmaan selittää, miten tämä perustuu vapaaehtoisuuteen: meille ei makseta palkkaa, vaan maksamme osallistumismaksuja itsekin." Ja siinä mennään metsään niin, että rytisee. Ei minua äitinä kiinnosta, maksetaanko lasteni harrastusten ohjaajille, johtajille, opettajille, valmentajille, palkkaa. Minua kiinnostaa, onko toiminta lapsen kannalta mielekästä. Pelottavinta on, että viimeksi kuuntelin tätä keskustelua Ko-Gi -tapaamisessa. Lintukansan luulisi jo tajuavan jostain jotain.

Ootko mun kaa

Säpsähdin aika tavalla, kun Sähikäisen päiväkotiryhmässä sanottiin, että nyt saavat valita leikkikaverinsa vapaasti vapaan leikin aikana, mutta pian aletaan sekoitella. Opettaja huomasi heti, että nyt ei Riitta tykkää tästä yhtään ja jatkoi, että kyllähän minä tiedän, etteivät he sekoita, miten hyvänsä, vaan yrittävät löytää lapsille uusia kavereita, joiden kanssa leikki sujuu. Rauhoituin heti. Tuossa ryhmässä on aina ohjailtu kaverisuhteiden syntymistä, mutta se on ihan eri asia kuin sekoittelu. Silloin kun sekoitellaan, pärjäävät sosiaalisesti taitavat lapset. Kun taas ohjaillaan, tuetaan niitä lapsia, jotka olisivat muuten jäämässä yksin.

Kalsareita peseviä vaimoja urheita...

Otetaan pariskunta, jolla on kahdeksanvuotiaat kaksostytöt. Loma on loppumassa. Miehen teini-ikäinen poika edellisestä avioliitosta lähtee kotiin valtameren taakse. Vaimolle tarjotaan uutta työpaikkaa. Pariskunnalle on järjestetty mahdollisuus viettää romanttinen ilta ja yö kahdestaan hotellissa. Kaikki me 41-vuotiaat tiedämme mitä tästä seuraa. Siitä huolimatta, täytyy varoittaa. Seuraa JUONIPALJASTUKSIA ja ARMOTONTA SPEKULOINTIA elokuvasta Before Midnight.

Kiva, kun koulu alkaa

Kun aloitin toisen kouluvuoden, lukukirjassa luki, että Sarista on kiva, kun koulu alkaa, voi tavata kavereita ja silleen. Mietin tuolloin, että miksi ihmeessä koulukirjoihin pitää kirjoittaa mokomaa soopaa. Loman loppuminen ei ole koskaan kiva juttu. En ole 33 vuodessa muuttanut mieltäni, vaikka työstäni ihan pidänkin. Olen hämmästyksekseni huomannut, että on niitä ihmisiä, joille loman loppuminen on oikeasti helpotus. Tämä taitaa taas liittyä jotenkin siihen, että on kasvanut opettajaperheessä.

Se ei oo täydellinen!

Sähikäinen pimahti tänään iltarasteilla. Hän oli poiminut saniaisen, mutta isoveljen kanssa kisatessa oli yksi haara katkennut. Piti löytää tilalle uusi. Ehjä. Äkkiseltään sitä kuvittelisi, että homma olisi helppo. Jokaisessa varressa oli kuitenkin jotain vikaa. Milloin oli osa lehdistä kuihtunut, milloin osa lehdistä taittunut, milloin varsi katkennut väärästä kohtaa tai väärällä tavalla. Yritin selittää hänelle, ettei luonnossa mikään ole täydellistä. Kysyin, näyttääkö kukaan nainen Barbie-nukelta, joka on tosi kaunis ja muutenkin täydellinen. Tämä vertauskuva meni häneltä täysin ohi.

Vaatteet on mun aatteet

Kun Tarkkailija oli täyttänyt kolme vuotta, alkoi pukeutumisen kanssa olla jo todella vaikeaa. Vain tietyt vaatteet kelpasivat. Kolmevuotissynttäreille yritin saada hänet juhlapukuun, mutta kello kävi ja juhlien alun lähestyessä alkoi käydä selväksi, että hän juhlii joko traktoripuvussa tai alasti. Valitsin sitten sen traktoripuvun. Terveydenhoitaja oli neuvolakäynnillä kommentoinut jo samaa pukua, että olemmeko huomanneet sen olevan jäämässä pieneksi. En tohtinut tuolloin kertoa, miten vaikeita nämä pukemisasiat olivat: varsinkin silloin, jos jossain, kuten neuvolassa, piti olla tiettyyn aikaan, ei voinut loputtomiin vääntää. On Sähikäiselläkin mielipiteitä, mutta jos äiti on jotain päättänyt, niin kyllä se päälle saadaan. Toisin oli Tarkkailijan kanssa. Kun päälle kelpasivat ainoastaan yhdet alushousut, sellaiset, joissa oli kaivurin kuva, tilanne tuntui jo vakavalta.

Uimaan!

Kerrotaan, että kun huomasin yksivuotiaana olevani uimarannalla, hihkaisin riemusta ja lähdin hurjaa vauhtia konttaamaan vettä kohti. Sähikäinen tulee tässä minuun. Kun hän on saanut bikinin ja käsivarsikellukkeet, niin se on menoa se. Kohta ollaan niin syvässä, että äitiäkään ei pohjaa ja syvemmälle mentäisiin. Toppuuttelen ja saan hänet turvallisemmille vesille, mutta olen salaa mielissäni. Äidin tyttö ei pelkää vettä.

Ei jaksa, väsyttää!

Otimme Sähikäisen mukaan iltarasteille. Hänellä ei ole koskaan kiire rastilta toiselle. En muista, että hän olisi koskaan juossut yhtään rastiväliä. Samankokoisia lapsia menee tasaiseen tahtiin juosten ohitse, kun me seisomme vatukossa marjoja poimimassa tai rakennamme sananjaloista viuhkoja. Kun pitäisi edetä, alkaa armoton marina. Jalkaan koskee ja vatsaan koskee ja sitten otetaan ihan pienen pieniä askelia. Tehdään kaikki temput, jotta äiti kantaisi.

Omat ja omat lapset

Puhuin ennen piirileiriä, että minun on laskettu hoitavan vain omia lapsiani, mutta ilman muuta autan sudenpentujen kanssa, miten vain kerkiän ja kykenen. Virhe! Omat lapset tarkoittavat partiossa omia sudenpentuja ja minut laskettiin sudenpentuleirin vahvuuteen. Jossain vaiheessa leiriä aloinkin selvyyden vuoksi puhua itsesynnytetyistä lapsista, mutta se oli jo myöhäistä. Onneksi minun vastuullani olleet sudenpennut olivat enimmäkseen niitä isoimpia ja fiksuimpia, jotka eivät juuri kaivanneet ohjausta.

Huuto ei auta

Olen tottunut ajattelemaan niin, että Tarkkailijan kanssa kaikki pitää ennakoida, Sähikäinen menee siinä sivussa. Väärin! Sähikäisen kanssa pitäisi yhtä, jos toista ennakoida, siinä missä kenen tahansa samanikäisen kanssa. Kun en sitä tehnyt, saatiin reissussa muutama Kokemus.

Mitä tällekin tekisi?

Vintin kesäsiivous on aina jotenkin puhdistava kokemus. Toimitamme vuoden mittaan romuja vintille. Yksi kesälomapäivä käytetään siihen, että toimitetaan romut hyötyjätekeskukseen. Tavoitteena on, että vintti olisi se paikka, jonne säilötään kesävaatteet talvella, talvivaatteet kesällä, joulu- ja pääsiäiskoristeet, muu kausitavara sekä isot matkalaukut ja rinkat, jotka eivät kaappeihin sovi. Vintin ei ole tarkoitus olla tarpeettomiksi käyneiden tavaroiden loppusijoituspaikka. Mutta mitä tehdä tavaralle, joka kaipaa loppusijoitusta?

Et sää mua määrää!

Sähikäinen oppi lopultakin lähtemään pyörällä ihan itse liikkeelle. Tai lopulta ja lopulta. Nuorempana hän tämän oppi kuin kukaan tästä perheestä: minäkin olin viiden, kun apupyörät otettiin pyörästäni pois. Yhtä kaikki: Sähikäistä piti koko alkukesä työntää työntötangosta, vaikka hän sitten pyöräilikin ihan sujuvasti. Ei hän tätä nytkään olisi opetellut, ellei samalla kertaa olisi päässyt osoittamaan, etteivät vanhemmat meidän neitiämme määräile. Hän päättää itse, mitä hän oppii ja miten.

Lomat lomittain

En pidä yhtään siitä ajatuksesta, että vanhemmat pitäisivät kesälomiaan lomittain saadakseen lasten hoidon järjestymään kesäkuukausina. Minusta perheen tulee lomailla yhdessä. Ei se ole lomaa, että on yksin lasten kanssa. Koska hyväkuntoiset isovanhemmat asuvat lähellä, ei meillä tällaiseen ole tarvetta. Yhtäkkiä tajusin, että nyt ei jokin täsmää. Me pidämme jo toisena vuotena lomamme lomittain ja se on jäänyt minulta huomaamatta. Mitenkäs tässä nyt näin pääsi käymään?

Luetaanpa vielä iltasatu

Tein Vanhan kirjallisuuden päivillä löydön. Muutuin Elsa Beskowin kirjojen keräilijästä näiden kirjojen omistajaksi. Joku iäkkäämpi nainen oli joutunut luopumaan kokoelmastaan. Myyjä sanoi, että nämä kirjat eivät ole olleet lasten käsissä. En sanonut, että nyt ne sitten kyllä lasten käsiin päätyvät. Tällä hankinnalla oli merkillinen vaikutus. Meillä ovat illat olleet pitkään ihan mahdotonta peeloilua. Nyt ne rauhoittuivat kuin taikaiskusta.

Ne isot lapset

Olimme leikkipuistossa. Pari isompaa tyttöä oli vallannut liukumäen, leikkivät ja temppuilivat siinä. Sähikäinen ujosteli, arkaili ja odotti vuoroaan. Tuumasin hänelle alhaalta, että menee vain, ne isot tytöt ovat fiksuja tyttöjä ja tekevät varmasti tilaa. Niin kuin tekivätkin. Sähikäisen piti sitten myös siinä mäen huipulla vähän temppuilla: harkitsi laskevansa selkä edellä mutta ei sitten kumminkaan.

Pitäis liikkua

Minulla oli koulussa liikunta seiska. Sen sai, kun pyöri keskikentällä ja yritti näyttää puuhakkaalta. Kuutosen sai, kun ei teeskennellyt, vaan olla möllötti rehellisesti. Sitä teeskentelyä sanottiin asenteeksi ja yrittämiseksi. Nyt aikuisella iällä ei riitä liikkumisen teeskentely, vaan on ihan oikeasti liikuttava, jotta pysyy kunnossa. Helpommin sanottu kuin tehty. Pelkkä arkiliikunta ei nimittäin riitä, pitäisi liikkua enemmän. Tarkkailijan motoriikan kehityksen seuraaminen on kuitenkin ollut jotenkin vapauttavaa. Toisin kuin liikunnanopettajat väittivät, tässä ei ole kyse mistään opitusta asenteesta. Tämä epäliikunnallisuus on ihan synnynnäistä. Siitä ei tarvitse syyllistyä. Perintötekijöitään kun ei voi valita.

Pystyt parempaan

Kun olin nuori nippanappa parikymppinen partiojohtaja, johdin toista kertaa elämässäni lippukunnan kesäleirin. Se meni paljon paremmin kuin edellinen kesäleiri, jonka johdin heti 18-vuotiaana. Olin oikein tyytyväinen leiriin, paitsi erääseen öiseen rinkkojensiirtelyepisodiin. Seuraavana maanantaina lippukunnan johtajisto kokoontui. Puhuttiin leiristä, mitä kaikkea olisi voinut tehdä paremmin. Puhetta riitti. Joku huomasi, että naamani alkoi mustua. Tämä sanoi, että oli se oikein hyvä leiri, mutta aina voi parantaa.

Pitääkö kaikki suunnitella etukäteen?

Tarkkailijalle on tärkeää, että hän tietää, missä mennään ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Muuten menee maailma nurin. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellinen ominaisuus tässä perheessä tai suvussa. Meiltä löytyy selkeät ohjeet ja listat niin joulun vietosta kuin kesälomalle lähdöstä. Selkeät suunnitelmat vähentävät kaikkien stressiä. Silti minua väsyttää tämä jatkuva ennakoiminen.

Kun ei ei ole ei

En pidä muutoksista. En uusista asioista. En, jos ne tulevat yllättäen. Silloin on turvallisinta sanoa heti ei. Niin sanoo Tarkkailijakin. Ja Sähikäinen. Ja lähes kaikki meille läheiset. Ja moni työkaverinikin. Meille ei ei ole ei. Meille ei on keskustelunavaus. Ei muuttuu eiksi vasta kun on testattu, onko tällä kertaa kyse vain muutosvastarinnasta, vai onko sille eille jotkin pitävät perusteet.

Parasta tukea

Päiväkodilla on menossa muutos. Muutos hyvään suuntaan. Erityislastentarhanopettajan vetämä integroitu erityisryhmä muuttuu integroiduksi ryhmäksi, jota vetää kaksi opettajaa. Erityislastentarhanopettajat tekevät edelleen käytännön työtä, mutta heitä ei ole nimetty mihinkään tiettyyn ryhmään. Tarkoitus on, että tukitoimet tuodaan lasten luokse eikä lapsia viedä tukitoimien luokse. Tuumasin eltolle, että tässä muutoksessa on vain yksi vika: sen olisi pitänyt tulla vasta silloin, kun Sähikäinen menee eskariin. Minulle tulee häntä ikävä. Hän hanskasi Tarkkailijan asiat loistavasti ja on samalla tavalla ihmeissään Sähikäisen kanssa kuin me kaikki muutkin olemme. Suurin osa päiväkotien erityislapsista on kuitenkin tavallisissa ryhmissä ja niissä tarvitaan hänen osaamistaan.

Muistaa ja unohtaa

Yhtenä Tarkkailijan vahvuutena pidetään hyvää muistia. Hän on perinyt sen minulta, minä taas olen perinyt muistin äidiltäni. En ole täysin vakuuttunut siitä, että hyvä muisti olisi pelkästään vahvuus. Kyky unohtaa ja jättää asioita taakseen on vahvuus sekin. Ikäviä kokemuksia on vaikea jättää taakseen, jos ne palaavat yhtäkkiä ja yllättäen mieleen, kun sitä vähiten toivoisi. Niin kuin tänään. Meillä oli Sähikäisen kanssa normaalilla tavalla huono aamu ja työntekijän käytös palautti mieleen ne epänormaalilla tavalla huonot aamut, mitä meillä Tarkkailijan kanssa aikoinaan oli. Hänen ei tarvinnut kuin poistua eteisestä samaan aikaan, kun Sähikäinen kehitti raivaria pyöräilykypärän oikeaoppisesta riisumisesta ja minulla alkoi olla kiire bussille.

En syö!

Meiltä eivät lapsivieraat koskaan lähde nälkäisinä, jos se on minusta kiinni. Otan aina kaikki lapsivieraiden ruokatoiveet vakavasti. Minun tehtäväni emäntänä on huolehtia siitä, että kaikilla on mukavaa. Muistan nimittäin lapsuudestani yhden kyläpaikan, jossa olin usein nälissäni.

Pitäisikö tuohon luottaa?

Voisiko kuvitella, että jonkun firman toimitusjohtaja kulkisi maailmalla julistamassa tuotteista reklamoiville asiakkaille, että kyllä meidän insinöörimme varmasti tekevät parhaansa, että hän antaa siitä sanansa ja että insinööreille tulee paha mieli, jos heidän työtään noin arvostellaan? Ei tietenkään. Tällaista puhetta ei kuulla liikemaailmassa. Siellä todetaan, että tilanne on vielä hyvä, jos asiakkaat huutavat ja valittavat ja että heitä pitää kuunnella ennen kuin he ovat entisiä asiakkaita. Tällaista puhetta kuulee vain rehtoreilta, päiväkotien johtajilta ja muilta kasvatusalalla esimiestehtävissä toimivilta. Harrastustenohjaajat tai esimerkiksi lippukunnanjohtajat eivät voi puhua näin. Tai voivat toki, mutta silloin lapsille etsitään yleensä uusi harrastus.

Kuka pelkää raivaria?

Olimme ensimmäistä kertaa suunnistuskoulussa tai ylipäätään suunnistamassa Sähikäisen kanssa kahdestaan. Unohdin pakata mukaan niin karttamuovin kuin suunnistuspassin, johon kerätään tarroja. Olen yhden passin jo kerinnyt hukatakin. Tarkkailijan kanssa näin ei ole koskaan päässyt käymään. Kotoa ei voi lähteä ennen kuin kaikki on varmasti matkassa. Muuten menee Tarkkailijan maailma nurin. Vielä vuosi, pari sitten hän saattoi kehittää pienen unohduksen vuoksi valtavan raivarin. Pelkäänkö siis lapseni voimakkaita tunteita?

Naisylioppilas!

Maisteri T.J. Särkän ohjaama, Serpin näytelmään perustuva elokuva Katupeilin takana - Idylli menneiltä ajoilta on ehdottomia suosikkejani. Elokuva on vuodelta 1949 ja palaa ajassa vielä viitisenkymmentä vuotta taaksepäin. Vappu, iki-ihana Kaarina Volanen, tapaa nuoren ylioppilaan Kaarlo Härkösen (ååå så vulgär!), Matti Ranin, kun on Moster Mellan kanssa viettämässä kesää Jalle-sedän luona. Herrasväki puhuu suomea, vaikka vaihtaa välillä ruotsiin, herra Sibeliuksen kerrotaan komposeeraavan. Suomalaisuus nostaa päätään ja tavataanpa jopa naisylioppilas, joka ei jo turvallisesti avioituneen isosiskon mukaan ole Vapulle lainkaan hyvää seuraa. Tyylilajina on komedia ja tällaiseen elokuvaan teatterimaisuus sopii loistavasti.

Parenting for dummies

Tuli kutsu vanhempainiltaan. Aihe on ihan kiinnostava. On oikein ulkopuolinen puhuja. En silti mene. En halua. Kun vanhempainillan aiheena oli mediakasvatus yleensä ja internetti erityisesti, en yllättynyt, että tiesin asiasta enemmän kuin puhuja. Kun vanhempainiltaan oli kutsuttu työntekijä kirjastosta, tämä keskittyi kertomaan, miten hieno harrastus lukeminen on. Jutteli ihan niitä samoja asioita, mitä ensimmäinen opettajani ala-asteella jutteli, kun olin suunnilleen samanikäinen, mitä Tarkkailija on nyt. Se potutti jonkin verran: olisin mieluummin kuullut, onko sitten Astrid Lindgrenin ja oman lapsuuteni julkaistu mitään, mihin kannattaisi tutustua. Kunnolla pimahdin, kun päiväkodille oli kutsuttu erityislastentarhanopettaja nepsy-hankkeesta ja tämä ei sanonut yhtään mitään sellaista, mitä ei kuka hyvänsä lähihoitaja osaisi sanoa.

Häirikkö!

Joitakin viikkoja sitten olin pistämässä talviteltallista sudenpentuja nukkumaan. Yhdellä hirtti jotenkin kiinni. Hän alkoi hölpöttää eikä kyennyt lopettamaan. Muut sudenpennut hihittivät. Tiesin, että tuota yhtä en saisi millään hiljaiseksi niin pitkään, kun muut häntä hihittelyllä kannustavat. Niinpä käskin jokaisen huolehtia ihan vain omasta suustaan. Ei tehonnut. Lopulta sanoin, jo aika tuskastuneena, että pahin häirikkö ei ole se, joka ei kykene lopettamaan hölmöilyä, pahimpia häiriköitä ovat ne, jotka hihittävät niin, että se yksi ei kykene lopettamaan hölmöilyään. Hämmästyksekseni teltta hiljeni, tätä yhtä lukuunottamatta. Useammassa makuupussissa sudenpentu oli tikahtua pidätetystä naurusta. Ja kyllä. Ihme tapahtui. Kun porukan pelle menetti yleisönsä, hölmöily loppui. Kuka sitä nyt tyhjälle katsomolle? Pian alkoi makuupusseista kuulua tasaista tuhinaa.

Lautanen tyhjäksi

Minulla on aina ollut tavattoman korkea kynnys heittää ruokaa pois, haaskiin. Jumalan viljaa! Pitää muistella nälkäänäkeviä lapsia! Kotona opin myös, että ruokaa ei pitäisi tarjoiluastiohinkaan jättää. Sitä tehtiin sen verran niukasti, että tarvittaessa, jos jäi nälkä, syötiin leipää. Niinpä olen sitten monesti syönyt puoli väkisin, vaikken jaksa. Seuraukset näkyvät vyötäröllä. En haluakaan lapsilleni syntyvän samanlaista pakonomaista tarvetta syödä, vaikkei enää jaksa. En kuitenkaan pysty heittämään heidän jättämäänsä ruokaa haaskiin, vaan syön senkin pois. Seuraukset näkyvät vyöräröllä. Ja joskus muuallakin. Kun on juuri syönyt lapsensa ruoan loppuun ja kun lapsi alkaa oksentaa, huomaa eläneensä vaarallisesti.

Ei saa lyödä

Seurasin vuosia sitten muuatta vintiötä päiväkodin pihalla. Tilanne lähti siitä, että hän töni toista lasta. Työntekijä komensi lopettamaan ja vintiö totteli. Heti, kun työntekijät eivät nähneet, tönitty poika sanoi äärimmäisen ärsyttävästi, että vintiö on tuhma. Töniminen alkoi taas, työntekijä huomasi tilanteen ja vintiö sai haukut, vieläpä varsin näytösluonteisesti: on se kumma kun tuo ei millään tottele. Lapsi oli kahden tai kolmen: olisi ehkä kannattanut tarkkailla, miksi lapsi töni, jos oli oikeasti tarkoitus saada töniminen loppumaan.

Vanhemmat mukaan

Sähikäisellä ovat synttärit tulossa. Meillä juhlivat aina aikuiset ja lapset yhdessä. Koulu- ja päiväkotikaverit saavat tulla vanhempiensa kanssa tai yksin, ihan miten haluavat. Päiväkodissa kuulin, kuinka tämä on ihana ajatus, koska siten me vanhemmat tutustumme. Yleensä tämä on kyllä mennyt niin, että jos me vanhemmat olemme jo valmiiksi tuttuja, niin vanhemmat tulevat mukaan juhliin, muuten he eivät tule. Ei tässä olekaan tarkoitus laajentaa tuttavapiiriä, vaan kohdella kaikenlaisia lapsia samoin. Meidän lapsillamme on sellaisiakin kavereita, jotka eivät yksinkertaisesti pysty tulemaan vieraaseen paikkaan ilman omaa, turvallista, aikuista. Heihin on tutustuttu nimenomaa tässä Sähikäisen nykyisessä ryhmässä.

Rakkautta, rajoja ja rutiineja

Aamulehden torstailiitteen Moron ilmoituksia syntyneistä on kiva seurata. Joka viikko on yhden perheen vastaukset moromaisiin kysymyksiin nostettu esiin. Kysymykseen "Miten kasvatatte lapsesta kunnon kansalaisen?" vastaavat tuoreet vanhemmat lähes järjestään: "rakkaudella ja rajoilla". Jos lapsi ei ole ensimmäinen, heitetään vielä jotain isosiskon tai veljen antamasta ohjauksesta. Taisin minäkin kirjoittaa tuohon lappuun "rakkautta ja rajoja". Nyt en enää kirjoittaisi. Jos joku alkaa nykyään puhua minulle rajojen pitämisen tärkeydestä, alan huutaa suoraa huutoa.

Ei opettajatkaan pärjää

Nettiä selatessa tuli vastaan ihan pätevänoloinen kalvosetti tarkkaavaisuushäiriöistä koulussa. Yksi kohta kiinnitti huomiotani: kun tarkkaavaisuushäiriö on koulussa havaittu, opettajan tulee antaa vanhemmille kasvatuksellista ohjausta. Siinä mennään kyllä metsään niin, että rytisee! Kun lapsen kanssa havaitaan jotain ongelmaa, niin ainakin meidän lastemme kanssa marssijärjestys on ollut aina se, että äiti antaa opettajille kasvatuksellista ohjausta, neuvoo mikä meidän muksumme kanssa toimii ja mitä ei ainakaan pidä tehdä. Nyt viimeisimpänä esimerkkinä Sähikäisen pukeutumisongelmat. Ongelmat lähtivät ratkeamaan, kun totesin, että meidän lapsi ottaa kyllä kaiken sen ajan, mitä annetaan, opettajat hoksasivat rajata käytettävissä olevan ajan Time Timerilla ja minä lopuksi kannoin päiväkodille rastilistan. Siihen oli heti ekana päivänä tullut kaksi rastia ja työntekijät näyttivät helpottuneilta.

Paras lahja lapselle

”Sisarus on paras lahja, jonka vanhemmat lapselleen voivat antaa”, sanoi Arvo Ylppö. Olen ollut samaa mieltä. Pikkuveli on aina ollut tärkeä. En muista olleeni mustasukkainen. Olin isän tyttö. Kun Tarkkailija oli jäämässä ainoaksi lapseksi, surin sitä, mistä kaikesta hän jäisi paitsi. Sisarussuhteen alku... se ei ollut ihan helppo.

Lapsen paikka on uimarannalla

Minun vanhempani ovat opettajia. Molemmat ovat jo eläkkeellä. Opettajaperheessä lapsuus oli erilainen kuin naapureilla tai sukulaisilla. Meillä oli pitkä loma. Koko perheellä. Nyt kun minulla on vain lakisääteiset viisi viikkoa lomaa, haluan silti lasteni lomailevan enemmän. Ei siitä mihinkään pääse: kesällä lapsen paikka on uimarannalla. Kun viime toukokuussa irtisanoin Tarkkailijan päivähoitopaikan, äitini tajusi, että vastedes hän hoitaa Tarkkailijaa koulun loma-ajat. Hän sanoi vasta nyt ymmärtävänsä, miksi opettajien lomia niin kadehditaan. Lasten vuoksi.

Pue!

Tuumasin taannoin eräässä palaverissa päiväkodilla, että Tarkkailija on aina arvostanut palvelua, Sähikäinen taas on toista maata. Sähikäisen kanssa tuli koettua "minä itte" -vaihekin. Sellaista Tarkkailijalle ei koskaan tullut. Se on äärimmäisen tärkeä vaihe. Jos lapselle ei sellaista vaihetta tule, niin lapsen opettaminen pukeutumaan on hankalaa. Lapsella ei ole mitään sisäistä motivaatiota opetella, vaan se motivaatio täytyy aikuisen luoda keinotekoisesti. Tarkkailijan kanssa luettiin Ben Furmania, Muksuoppia, ja sitten legotraktorin kiilto silmissä Tarkkailija pikku hiljaa suvaitsi vedellä itsekin vaatteita päälleen. Tämä tapahtui, kun Tarkkailija oli puolisen vuotta vanhempi, mitä Sähikäinen on nyt. Silti Tarkkailijaa puettiin vielä eskarivuotena, jos oli yhtään kiire.

Epäreilua!

Kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta, kävin partiojohtajien peruskurssin. Siellä opetettiin, että tekeminen pitää sopeuttaa ryhmän mukaan. Jos porukassa on joku, jolta puuttuu jalat, häntä ei voi vaatia kiipeämään puuhun. Pidin esimerkkiä tuolloin ihan tyhmänä, mutten pidä enää. Partiossa vaaditaan herkästi esimerkiksi aistiyliherkiltä lapsilta sellaista, mikä on suunnilleen sama asia kuin että vaatisi jalatonta kiipeämään puuhun.

Kenellä on ihmisarvo?

Victor Hugon Kurjat on ollut minulle varhaisaikuisuuden merkityksellisin lukukokemus, ei vähiten siksi, että näin ensin musikaalin Les Misérables Lontoossa. Oli pakko lukea lisää, koko tarina. Jean Valjeanin tarina... kosketti ja vaikutti maailmankuvaani. Hänen vastakohtanaan on Javert, joka edustaa lakia, kun taas Jean Valjean edustaa armoa ja armeliaisuutta. Tarina huutaa, ettei riitä, että toimii oikein ja noudattaa lakia. Se kääntää katseensa niihin, joilla ei omien tekojensa tai suoraan syntyperänsä vuoksi, ole ihmisarvoa, ei ihmisoikeuksia.

Milloin töihin?

Kun odotin Tarkkailijaa, meille oli selvää, että jaamme perhevapaat tasan. Käytännön toteutus vain mietitytti. Kuinka pienen lapsen kanssa isä voi jäädä kotiin? Minulla oli epämääräinen käsitys, että lapsia imetetään, mutta ei oikeastaan mitään tajua, kuinka pitkään se sitoo äidin kiinni lapseen. Yritin varovaisesti kysellä jo lapsia saaneilta kavereilta, mutta vastauksista ei oikein ottanut selvää, että miten se oikein menee. Nyt tiedän, millaista tietoa olisin tuolloin kaivannut: imetys sitoo reilut puoli vuotta eikä kaikille äiti-lapsi -pareille äidinmaidon pumppaaminen ja tarjoaminen tuttipullosta ole vaihtoehto.

Kyllä sinäkin tämän lapsen äitinä...

Ihmettelin joskus partiokaverille, miten ihmeessä hän pystyi joka ikinen aamu lähtemään esikoisen ja vauvan kanssa leikkipuistoon heti aamupalan jälkeen. Meillä aamut olivat sen verran hitaita, että hyvä kun lounasaikaan oli koko porukka päivävaatteissa. Kaveri siihen, että kyllä minäkin hänen esikoispoikansa äitinä olisin aamuisin ulos lähtenyt niin nopeasti kuin suinkin. Siinä kaveri oli ihan oikeassa: poika on sen verran ehtiväinen viikari, että sisällä tulivat seinät vastaan. Pari vuotta myöhemmin pääsin heittämään saman kommentin takaisin.

Huivi päässä

Helsingin reissulla tarttui mukaan Husein Muhammedin kirjoittama kirja Yhtä erilaiset, islam ja suomalainen kulttuuri. Kirjoittaja on lakimies ja vihreä poliitikko. Kirja alkaa lyhyellä islamin historialla ja muslimien monimuotoisuuden esittelyllä ja siirtyy sitten Suomeen. Kertoo millaista on muslimien arkielämä Suomessa ja miten asiat pitäisi esimerkiksi kouluissa hoitaa. Yksi monista asioista liittyi huivin käyttöön tai käyttämättäjättämiseen.

Rakkautta ennen...

Yksi nuoruuden suosikkielokuviani oli Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise). Paljon puhetta juuri niistä asioista, mitkä omassakin mielessäni pyörivät. Kuten vaikka Celinen (Julie Delpy) valitus siitä, miten tässä ihan lähellä, Euroopassa, on sota käynnissä eikä ketään kiinnosta. Jessellä (Ethan Hawke) puolestaan on sanottavaa vanhemmistaan, jotka olivat pitkään yhdessä vain lastensa vuoksi "than you very much". Ollaan nuoria ja keskustelunaiheet vaihtelevat maailmanparantamisesta hyvinkin henkilökohtaisiin.

Lapsi liikkuu luonnostaan

Väitetään, että pieni lapsi liikkuisi luonnostaan riittävästi, mutta että koululaisen liikkumiseen pitäisi jo vanhempien kiinnittää enemmän huomiota. Kahden lapsen otoksella voin todeta, että tämä väite on epätosi. Sähikäinen liikkuu luonnostaan paljon, mutta Tarkkailija istui vuosia päiväkodin hiekkalaatikolla hyvin tyytyväisenä kaivuriensa kanssa. Kun muut lapset liikkuvat, Tarkkailija tyytyy yhä usein tarkkailemaan. Varsinkin lapsijoukossa hän on ollut hyvin varovainen, ei ole ottanut omaa tilaansa, vaan väistänyt fyysisempiä lapsia. Niinpä hänen liikkumiseensa on pitänyt jo pitkään kiinnittää huomiota ja nyt koululaisena hän liikkuu enemmän kuin nuorempana. Sekään ei oikein riitä. Hän on käynyt jopa toimintaterapiassa ja opetellut siellä mm. pallon käsittelyä. Silti monet samanikäiset pidentävät taidoissa keulaa, esimerkiksi potkimalla palloa kaikki välitunnit.

Yhteiskunta hoitaa

Yksi Väinö Linnan romaanin Täällä Pohjantähden alla mieliinjääneistä kohtauksista tapahtuu sisällissodassa, rintamalla. Akseli oivaltaa, ettei vallankumouksella ollut mitään salaperäistä voimaa tai mahtia. Sen muodostivat yksinkertaisesti hän ja hänen kaltaisensa miehet. Se kykenisi juuri täsmälleen siihen, mihin hänkin. Luin tämän joskus teininä ja vähän myöhemmin tajusin, ettei lippukunta ole muuta kuin joukko partiolaisia. Sen kun tajusi, ei ollut paluuta huolettomaan "kyllä lippukunta hoitaa" -ajatteluun. Onneksi se aika on jäänyt taakse, kun tämä vastuunkantajien joukko oli pelottavan pieni.

Se on vielä niin pieni...

Joskus 70-luvun puolivälissä parivuotias törmäili kerrostaloyhtiömme pihalla kolmipyöräisellään. Häneltä uhattiin ottaa pyörä pois, jos hän ei ole kunnolla. Kymmenisen vuotta myöhemmin sai samalla pihalla nelivuotias törmäillä pyöränsä kanssa juuri niin paljon kuin häntä huvitti. Hänhän oli vielä niin pieni. Parivuotias oli naapuruston lapsista toiseksi vanhin, nelivuotias taas nuorimpia.

En nyt vain osaa

Tuumasin päiväkodilla Tarkkailijasta, että olen jo pitkään erottanut, mitkä laulut hän on oppinut minulta, siitä, pysyykö hän nuotissa. Päiväkodissa ja koulussa hän on oppinut laulamaan oikein, minä taas kun en itse osaa ollenkaan laulaa, niin minulta opitut laulut tunnistaa siitä, että niiden melodia on Tarkkailijankin laulamana hyvin erikoinen. Sain vastaukseksi naurun sijasta jotain epämääräisen kannustavaa.

Opettaja opettaa

Tarkkailija vietti sairaslomapäivää, mutta iltapäivällä kävimme koululla hakemassa jonkin uskonnon läksyjen monisteen. Opettaja sanoi siinä olevan heprean kielen sanoja ja että Jeesus puhui hepreaa. Minä siihen sen enempiä ajattelematta, että eikös Jeesus puhunut arameaa. Hepreaa puhutaan kyllä taas nyky Israelissa, mutta Jeesuksen aikaan se oli lähinnä pyhien kirjoitusten kieli. Opettaja ei lähtenyt mukaan keskusteluun, mutta silti siinä jäi sitten selviämättä se, mitä oikeastaan oli läksynä. Tarkoitus oli kai ihmetellä erikoisia kirjaimia.

Partiossa kasvaa vastuuseen

Kun olin ehkä jotain ehkä viidentoista, oli partiossa vuositeemana: "Partiossa kasvaa vastuuseen". Fokus oli nuorissa ja siinä, miten tärkeää on, että partio on nimenomaa nuorten harrastus. Aikuiset vähän niin kuin unohdettiin ja moni kuulemma koki, että hänet sysättiin syrjään. Kun sitten pääsin parikymppiseksi, partiossa, järjestötasolla, puhuttiin kuinka tärkeää on, että vartionjohtajilla on tukenaan sampo. Minä sitten hoidinkin meillä sammon virkaa. Omat vartiolaiseni olivat tuolloin vartionjohtajia eli vastasin heistä.

Hieno ajatus, mutta...

Lapseton sukulainen tuumasi kerran, että sitten kun hän ei enää pärjää omillaan, hän hakeutuu niin lähelle minua, että pystyn seuraamaan, miten häntä hoidetaan. Tuolloin Tarkkailija oli ollut joitakin vuosia päiväkodissa ja olin jo yhdestä jos toisestakin asiasta... antanut rakentavaa palautetta. Nyt kun meillä on lapsi jo seitsemättä vuotta samassa päiväkodissa, olen hankkinut jo Maineen. Päiväkodissa seurataan mielenkiinnolla, kun haluan saada paria epäkohtaa Tarkkailijan koululla korjatuiksi. Reaktiot ovat lähinnä kannustavia: hyvä, että joku ottaa asioita puheeksi. En tiedä, onko taustalla myös sellaisia ajatuksia, että kun se pistää energiansa koulun asioihin, niin päiväkodilla saadaan olla rauhassa.

Lottovoitto syntyä Suomessa

Joitakin vuosia sitten presidentti uudenvuoden puheessaan arvosteli ilmiötä, jota hän kutsui jonkin sortin shoppailuksi. En enää muista mitä sanaa hän tarkkaanottaen käytti. Synnytään Suomeen ja saadaan tässä maassa ilmainen koulutus. Sitten lähdetään maailmalle johonkin maahan, jossa on kevyempi verotus. Kun tulee aika perustaa perhe, niin palataan taas koti Suomeen nauttimaan verorahoin kustannetuista palveluista. Ikävä ilmiö, jos kovin moni hyvätuloinen näin toimii, koska ilman veroja, ei ole myöskään palveluja. Vaan entäpä, jos joku toimii toisinpäin?

Oletpa nätti!

Vuosia sitten tuumasin päiväkodilla parivuotiaalle syntymäpäiväsankarille, että onpa hän nätti tuossa mekossa. Hoitaja korjasi heti, että tämä tyttö on aina nätti. Menin siitä sanattomaksi, mutta jälkeenpäin tuli mieleen sanonta, jonka mukaan rumat ne vaatteilla koreilee. Nyt on puolestaan Sähikäinen ryhtynyt käyttämään mekkoa ja sukkahousuja ihan arkivaatteena, keimailee ja haluaa kuulla, että mekko on ihana. Välillä hän taluttaa minut omalle vaatekaapilleni ja käskee pukea kukkamekon päälleni, koska se mekko on niin nätti ja sitten voimme tanssia.

Kenen syy?

Yksi syy sille, että partio välillä tökkii, on se, että silloin palaa mieleen, millaista oli olla nuori. Eikä mitenkään hyvässä mielessä. Kun aikuiset asioivat keskenään, niin välillä jotain unohtuu. Joku viesti jää lukematta tai hukkuu matkalle. Jotain jää hoitamatta. Se ei ole maailmanloppu. Silloin ei haeta syyllisiä. Silloin mietitään, miten tämä tilanne tässä selvitetään, miten jatketaan eteenpäin. Yleensä kaikkien tiedossa on, kuka kulloinkin on tyrinyt, mutta harvemmin kukaan sanoo sitä ääneen.