Huivi päässä

Helsingin reissulla tarttui mukaan Husein Muhammedin kirjoittama kirja Yhtä erilaiset, islam ja suomalainen kulttuuri. Kirjoittaja on lakimies ja vihreä poliitikko. Kirja alkaa lyhyellä islamin historialla ja muslimien monimuotoisuuden esittelyllä ja siirtyy sitten Suomeen. Kertoo millaista on muslimien arkielämä Suomessa ja miten asiat pitäisi esimerkiksi kouluissa hoitaa. Yksi monista asioista liittyi huivin käyttöön tai käyttämättäjättämiseen.

Kantasuomalaiset tytöt kokevat ulkonäköpaineita, mutta Muhammedin mukaan muslimitytöt kokevat ulkonäköpaineet vielä voimakkaampina. Oman kulttuurin ja valtakulttuurin välissä pitäisi löytää se oma pukeutumistyyli, perinteinen, länsimainen vai jotain siltä väliltä. Kuinkahan hyvin kouluissa tiedostetaan, että näissä asioissa painostaminen voi herkästi mennä kiusaamisen puolelle?

Siitä ei ole kovinkaan monta kymmentä vuotta, kun suomalaisnaiset käyttivät ulkopäähineenä huivia. Hattua käyttivät vain parempien perheiden rouvat. Minulle hatut eivät sovi ja lippalakit taas, en minä ole oikein lippalakkikansaa. Niinpä kuljen lähes aina kesällä huivi päässä: talvella huivi vaihtuu myssyyn. Päähineettä kuljen aika harvoin. Kymmenkunta vuotta sitten Rooman matkalla totesin, että minun lisäkseni huiveja käyttivät nunnat ja muslimit. Saisinkohan pitää huivini, jos olisin ranskalainen koululainen?

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että eläisin kulttuurissa, missä käytetään huivia. Paljain päin kulkemista pidetään merkkinä vapaudesta, mutta minä saan siitä vain auringonpistoksen. Sisällä voi huivin riisua, mutta sitten pitääkin jo hiuksia laittaa. Ja jos on pitkään kulkenut huivi päässä, niin ei sitä totisesti tee mieli riisua. Pystyn oikein hyvin ymmärtämään, että jos on ikänsä huivia käyttänyt, niin ei siitä halua uudessa kotimaassa luopua.