Luetaanpa vielä iltasatu

Tein Vanhan kirjallisuuden päivillä löydön. Muutuin Elsa Beskowin kirjojen keräilijästä näiden kirjojen omistajaksi. Joku iäkkäämpi nainen oli joutunut luopumaan kokoelmastaan. Myyjä sanoi, että nämä kirjat eivät ole olleet lasten käsissä. En sanonut, että nyt ne sitten kyllä lasten käsiin päätyvät. Tällä hankinnalla oli merkillinen vaikutus. Meillä ovat illat olleet pitkään ihan mahdotonta peeloilua. Nyt ne rauhoittuivat kuin taikaiskusta.

Pikku Puttea ja Pellen uusia vaatteita lukuunottamatta nämä eivät ole mitään lyhyitä kirjoja. Meillä oli kolme kirjaa jo ennestään ja varsinkin Auringon muna on Sähikäiselle rakas. Jossain vaiheessa sitä piti lukea moneen kertaan. Ihan yhtä mahdottomaksi tämän kanssa ei sentään päässyt kuin silloin, kun illasta toiseen luettiin Tarkkailijalle Outoa vierasta muumitalossa. Hän osasi kirjan sanasta sanaan ulkoa, eikä oikoa voinut. Eikä kirjaa vaihtaa.

Kevättalvella meillä iltasatujen lukeminen jotenkin jäi. Meille tuli Sähikäisen kanssa erimielisyyttä siitä, mitä luetaan, eikä kumpikaan antanut periksi. Tarkkailijalla oli vielä oma näkemyksensä, jonka hän ilmaisi aivan yhtä kovaäänisesti. Iltasadun lukeminen ei varsinaisesti rauhoittanut lapsia ja siitä luovuttiin.

Mutta nyt. Ensin luettiin Pikku Lassista puutarhassa. Tänään luettiin jo kolmas kirja Täti Vihreästä, Täti Ruskeasta ja Täti Sinipunaisesta, Setä Sinisestä sekä Petteristä ja Lotasta. Kummasti nämä tarinat kestävät aikaa, vaikka maailma on kovasti toisenlainen. Kuvat ovat ihania, aikuiset ja lapset eivät aina ymmärrä toisiaan, tivolissa on kivaa, lemmikkieläimet ihania, tulitikut saattavat unohtua ja veneestä airot karata.

Pitkä herttainen satu rauhoittaa. Se väsyttää. Tulee mukavan raukea olo. Kerran on Sähikäinen nukahtanut kesken tarinan. Tarkkailija ei nukahda. Hän sinnittelee aina tarinan loppuun. Kesti se miten pitkään hyvänsä. Äidin poika.