3. helmikuuta 2014

Kyllä minä muistan

Meillä pitäisi kuulemma olla kotona samanlainen lukujärjestys ilta- ja viikonloppumenoille, harrastuksille ja kyläilyille, mitä meillä on lasten koulu- ja päiväkotipäivistä. Kuulin tämän ihmiseltä, joka selitti pitkään, miten hän olisi ihan hukassa, jos hän hukkaisi kalenterinsa. Kuuntelin tätä hämmentyneenä ja yritin sanoa, että kyllä meillä kaikki nämä jutut muistavat. Tarkkailijan kanssa riittää, että asioista puhutaan. Myöhemmin tajusin: se on tämä meidän muistimme. Minulla on niin hyvä muisti, että sitä pidetään epänormaalina ja Tarkkailija on perinyt muistinsa minulta.

En minä ole koskaan ollut kalentereista riippuvainen. Lukiolaisena opettelin lukujärjestyksen heti ulkoa ja olen aina muutenkin luottanut muistiini. Kalentereissa on kyllä menoja, muttei koskaan kaikkia. Oikeastaan vasta ihan viime vuosina, kun täytyy muistaa omat ja lasten menot, muistini on välillä ylikuormittunut ja asioita on päässyt unohtumaan. Mutta se rutiini käyttää kalenteria silti puuttuu. Kalenterin hukkumisesta ei seuraa kuin se, että joutuu vähän kyselemään, että milloinkas se ja se juttu olikaan.

Tarkkailija taas. Jos meillä olisi oikeaa tarvetta harrastuskalenterille, niin kyllä meillä sellainen seinällä olisi. Mutta kun ei ole. Tarkkailijalle voi kertoa, mitä on seuraavina päivinä ohjelmassa ja sillä hyvä. Normaali viikko-ohjelma on hänellä päässään, niinkuin on minullakin. Ongelmana ei ole koskaan ollut, etteivätkö hänellä kertaalleen kerrotut asiat mielessä pysyisi. Hiukan tässä mietitytti, muistaako hän suunnata koulusta suoraan soittotunnille, kun se siirtyi toiselle päivälle, mutta hyvin sekin sujui.

Ensimmäinen ajatus tällaisesta kalenterista minulla oli, että se ei kyllä taatusti pysyisi ajantasalla. Syykin on ihan selvä. Se ei ole ratkaisu mihinkään olemassaolevaan, todelliseen ongelmaan. Se on vain jotain, mitä jossain muissa perheissä on koettu toimivaksi. Nyt ei kuitenkaan ole puhe niistä muista perheistä, vaan meidän perheestämme.

Ainoa, joka ajatukseen kalenterista tykästyi, oli mieheni. Hän kun ei näe kummankaan meistä pään sisään. Toistaiseksi on selvitty keskustelemalla. Ja "keskustelemalla".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti