7. helmikuuta 2014

Olkaa kuin lastentarhanopettajat

Olin eilen partiopiirin kriisiviestintäkoulutuksessa. Kouluttaja on alansa huippuja, joka laskuttaa yrityksiltä hurjia summia. Partiolaisena hän koulutti meitä partiolaisia käytännössä ilmaiseksi. Oikeastaan parhaiten mieleen jäi vinkki, että kun on partiojohtajana sellaisessa tilanteessa, mistä voi kehittyä kriisi, pitää olla kuin lastentarhanopettaja. Oli lapsella miten hurja raivokohtaus tahansa päällä, niin lastentarhanopettaja pysyy rauhallisena, hyväntuulisena ja ohjaa lapsen ajatukset toisaalle. Toden totta: lapseni ovat olleet samassa päiväkodissa yhteensä kahdeksan vuotta. En muista, että yksikään yhdestätoista lastentarhanopettaja olisi koskaan menettänyt hermojaan sen enempää lapsiini kuin minuunkaan. Hoitajat joskus ja eräs avustaja useamminkin, mutta lastentarhaopettajat eivät koskaan. Sen sijaan he ovat pelkällä olemassaolollaan saaneet monta kertaa lapseni tai minut rauhoittumaan.

Mieleni teki kommentoida, että on toinenkin ihmisryhmä, joka ei koskaan menetä hermojaan: erityislasten vanhemmat. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. En minä ole mikään pyhimys, vaan olen monesti menettänyt hermoni lasteni kanssa. Mitä olen muita samanikäisten vanhempia seurannut, niin en kuitenkaan menetä hermojani läheskään yhtä usein kuin monet muut enkä niin pienistä asioista, mistä monet tuntuvat hermonsa menettävän. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut varaa. Minun tunnetilani tarttuu Tarkkailijaan niin, että jos alan huutaa, niin tilanne ajautuu varmasti umpikujaan. Kun kova kovaa vastaan ei toimi, ainakin fiksumman on pysyttävä rauhallisena, vaikka kuinka tekisi mieli heittäytyä maahan makaamaan ja huutaa suoraa huutoa.

Kun Tarkkailija meni kouluun, yksi isoista järkytyksistä oli se, miten luokanopettaja ja varsinkaan iltapäiväkerhoa vetäneet kouluavustajat eivät olleet kuten lastentarhanopettajat. Iltapäiväkerhoon en enää pari kertaa huutoa kuunneltuani viitsinyt edes soittaa, vaan pistin asiani tekstiviestinä. Kilahtava opettaja tai kouluavustaja ei minua säikäytä, vaan päällimmäinen ajatus on: "Onpa epäammattimaista käytöstä!" Kaikeksi onneksi kaupunki säästi kouluavustajissa ja tänä vuonna iltapäiväkerhoa vetää yrittäjä, joka osaa kohdata vanhemmat. Toiminnan laatu on muutenkin aivan toista luokkaa: siinä missä viimevuotinen kerho kävi kerran koko talven aikana pulkkamäessä, tämä käy päivittäin, jos vain on keliä.

Kun minä kohtaan lasten vanhempia partiojohtajana, tilanteessa on arvoasetelma. Minä en edusta itseäni, vaan lippukuntaani. Minulla ei ole lupa menettää hermojani. Nuorempana saatoin menettää, mutta se meni vielä nuoruuuden piikkiin. Samalla lailla minulla on rooli päällä, kun minua selvästi nuorempi partiolainen menettää hermonsa. Siihen en oikein osaa suhtautua, jos samanikäinen samassa elämäntilanteessa oleva, mutta lippukuntaan äskettäin tullut partiojohtaja kilahtaa. En näe tässä arvoasetelmaa, vaan pidän häntä vertaisenani. Joskus roolit ovat sekavat. Sama ihminen voi yhtä aikaa olla sudenpennun äiti, partiokaveri ja ohjaaja toisessa harrastuksessa.

Mutta ne lastentarhanopettajat. Heistä tulee mestareita omien hermojensa kurissapitämisessä kahdesta syystä. Ensinnäkin päiväkoti-ikäiset ovat vielä niin pieniä, että hermojen menettäminen ei auta. Siinä missä koululainen saattaa säikähtää ja totella, päiväkoti-ikäinen säikähtää ja menee ihan mahdottomaksi. Hermojen menettäminen ei kannata, vaan ajaa tilanteen umpikujaan. Toisekseen, he ovat päivittäin tekemisissä vanhempien kanssa. Eivätkä millaisten tahansa vanhempien, vaan väsyneiden ja hormonihöyryisten vanhempien kanssa. Lasteni ensimmäisinä neljänä päiväkotivuotena minä joko imetin tai olin raskaana. Yöt olivat risaisia. Tuskin olen mikään poikkeustapaus. Kun tällaisten ihmisten kanssa työkseen asioi, niin kyllä sitä väistämättä rakentaa itselleen ammatillisen roolin, joka ei pienestä eikä vähän isommastakaan mene rikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti