14. huhtikuuta 2014

Tekee kauheesti mieli

Tarkkailijan polkupyörän takarenkaassa ei pysynyt ilma. Ei muuta kuin pyöräkauppaan pyörää huollattamaan. Jatkoimme kauppareissua sänköavusteisen polkupyörän omistajina. Sitten ruokaostoksille. Reitti vei Muumi-lautasten ohi. Koska Sähikäisen synttäreillä olivat lautaset loppuneet kesken, minulla oli Hyvä Syy ostaa pari lisää. Tästä sitten leluosastolle. Sähikäinen ilmoitti, kuinka hänen tekee kauheesti mieli lego-elokuvan Pilvi-Käkelää. Tämä paketti oli jo pari kertaa jätetty kauppaan. Lastenhan ei kuulu saada aina, mitä haluavat ja juuri oli ollut synttäritkin. Paketilla oli hintaa saman verran kuin yhdellä minun kolmesta lautasestani enkä halua laskea, kuinka monta tuollaista lego-pakettia olisi voinut yhden sähköavusteisen polkupyörän hinnalla ostaa.

Mitä oppii lapsi, joka ei kaupassa saa himoitsemaansa lego-pakettia, kun aikuiset tekevät heräteostoksia? Että hänen mieliteoillaan ei ole väliä. Että sitten kun hän on aikuinen ja hänellä on omaa rahaa, niin sitten hän voikin tuhlata. Ei hän opi säästäväiseksi tai hillitsemään mielitekojaan. Pienen miettimisen jälkeen keksin Hyvän Syyn sille, miksi Sähikäinen voi legopakettinsa saada. Tarkkailija ei pyytänyt mitään, enkä myöskään ehdottanut, että kyllä hänenkin pitää jotain saada. Tiesimme kaikki, ettei Sähikäinen legoillaan yksin leiki.

Uskaltaisin väittää, että lastemme kulutustottumuksiin aikuisena vaikuttaa kaikkein eniten se, että meillä ajetaan kohta kymmenettä vuotta Ford Fiestalla. Todellista tarvetta isommalle autolle ei ole. Kesälomareissuilla autoon saa kyllä tavarat ahdettua ja eipä tule pakattua mitään ylimääräistä. Muutama lomamatka tehtiin julkisilla ihan vain siksi, että autoon mahtuvat vain joko lastenvaunut tai matkatavarat, muttei molempia, jos ottaa koko perheen reissuun mukaan.

Kun minä olin lapsi ja nuori, meillä ajettiin vajaa viisitoista vuotta samalla autolla. Aluksi se oli niin hyvä auto, ettei kannattanut vaihtaa: vuoden 82 Mazda 626, teknisesti aikaansa edellä. Sitten minä olin saamassa ja sain ajokortin. Mazda kulki mukana niin monella partioreissulla, että siitä alettiin puhua tyttöosaston autona. Jotkut partiotytöistä puhuivat meidän autosta. Auto alkoi jo vedellä viimeisiään, kun veljeni sai kortin. Nuoren miehen ajotyyli oli sen laatuinen, että kun isäni uuden auton osti, hän osti samalla käytetyn auton kakkosautoksi. Luottokorjaaja oli Mazdasta sanonut, että hänen ammattietiikkansa ei enää salli hänen tätä autoa korjata, koska se on hyvin pian uudestaan rikki.

Lasten on hyvä oppia, että kaikkea ei tarvitse saada eikä kaiken tarvitse olla uutta. Kannattaa kuitenkin huolehtia, ettei erehdyksessä opeta jotain aivan muuta. Lapset oppivat paljon enemmän siitä, miten vanhemmat itse käyttäytyvät kuin miten vanhemmat lapsiaan rajoittavat. Joskus lasten legovuorta katsellessa sitä miettii, että ei minulla vaan noin paljon. Turha sitä on miettiä. Maailma on aivan erilainen kuin silloin, kun minä olin lapsi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti