3. toukokuuta 2014

Ei saa kertoa kellekään

Katsottiin miehen kanssa Disneyn uusin animaatioelokuva Frozen. Se osui ja upposi. Elokuvan perusidea on vain niin... hyvä. Kuninkaan lapsista toinen on erityinen. Hän ei oikein hallitse tunteitaan ja erityistä kykyään. Hän on vaaraksi itselleen ja muille. Peikkokuningas antaa neuvon: lapsen on opittava hallitsemaan kykyjänsä. Vanhemmat tekevät kaiken aivan väärin, vaikka hyvää tarkoittavatkin. He eristävät lapsensa maailmasta ja opettavat hänet peittämään kykynsä. Tulee aika, jolloin lapsi perii kruunun ja sisko ilmoittaa menneensä kihlohin juuri tapaamansa miehen kanssa. Tunteet saavat vallan, kyvyt nousevat esiin. Syntyy rumaa jälkeä.

Jokainen erityislapsen vanhempi miettii, kannattaako lapsensa erityispiirteistä kertoa ja jos kannattaa, niin kenelle sitä kertoa kannattaa. Minä olen ollut Tarkkailijan asioista melko avoin. Kun lapsen käytös joka tapauksessa herättää esimerkiksi partioretkillä ja -leireillä huomiota, niin parempi on, että tiedetään, mistä on kysymys, että asiaa työstetään ja että tarvitsen joskus pientä ylimääräistä tukea. Enkä tosiaankaan kaipaa viisastelua sillä, kuinka lapset on pistettävä kuriin.

Erityislapsia on ohjattu erityisluokille ja jopa omiin harrastuksiinsa. Se on väärin. Lapsi ei opi, miten muiden kanssa ollaan, jos hänet eristetään muista omaan erityiseen maailmaansa. Nyt kun vietettiin ensin Sähikäisen ja sitten tämän päiväkotikaverin synttäreitä, lapsista oli ihan mahdoton sanoa, ketkä siellä ovat erityislapsia. Ryhmä tuntuu aivan poikkeuksellisen hyvähenkiseltä: olen jo aika monta ryhmää nähnyt ja näillä leikki sujui kaikilla kokoonpanoilla. Se kertoo, että tässä integroidussa ryhmässä on tehty paljon töitä, jotta kaikilla lapsilla olisi riittävän hyvät kaveritaidot.

Sitä niin toivoisi, että nepsyilyyn suhtauduttaisiin yhtä luontevasti kuin allergioihin. Että se on asia, joka on otettava huomioon, mutta ettei sen tarvitse antaa estää kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tähän on vielä matkaa. Tuttu ADHD-aikuinen luonnehti itseään, että hänellä on käytöshäiriö. Niin pitkään kun ihmisiä arvotetaan synnynnäisten ja pysyvien luonteenpiirteiden mukaan, näitä piirteitä pitää häpeillä ja peitellä. Niin itsessä kuin lapsissa.

Yhdellä nepsy-tietokurssin monista kalvoista näytettiin, kuinka lapsi on erityinen lapsena, mutta tavoitteena on mahdollisimman normaali ja tavallinen aikuinen. Se nosti minulta karvat pystyyn. Jos tuo on noin kirjaimellisesti otettuna tavoitteena, niin sillä ei saada kuin aikuisia, joilla on vakavia mielenterveyden ongelmia. Sellaisia aikuisia, jotka eristäytyvät normaalielämästä ja loihtivat kaiken ympärillään jääksi. Erityispiirteet on opeteltava kääntämään vahvuuksiksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on sääntönsä eikä toista saa loihtia jääpalikaksi. Linnan pihan voi kyllä loihtia luistinkentäksi, jos sellainen erityislahjakkuus on, että pystyy ihan vain ajatuksen voimalla luomaan jäätä.

2 kommenttia:

  1. Hieno teksti ja antoi kyllä ajattelemisen aihetta :)

    Terkuin Tiia
    http://dream-about-happiness.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Varsinkin mies tuntuu fanittavan tätä leffaa ihan kympillä. Täytyy kyllä katsoa uusiksi.

      Poista