25. kesäkuuta 2014

Ei voi olla noin huono!

Kun olin koulussa viidennellä, minua alettiin kiusata ja kiusaaminen jatkui peruskoulun loppuun asti. Tosin ylimmillä luokilla tulkitsin kiusaamiseksi myös poikien ihan normaalitkin kiinnostuksenosoitukset; pahin, fyysinen kiusaaminen loppui, kun siirryttiin yläasteelle. Kiusaaminen alkoi liikuntatunneilla ja kertaalleen sitä puitiin koulukuraattorin luona. Kuulin tuolloin, että kun kaksi riitelee, niin molemmissa on vikaa. Minun virheekseni luettiin se, että teeskentelin liikuntatunneilla. Kiusaajien mukaan kukaan ei voi oikeasti olla noin huono. Nyt keväällä Tarkkailijasta pidettiin tiedonsiirtopalaveria ja opettaja kertoi, ettei hän enää esimerkiksi juoksussa eroa muusta porukasta. Minä siihen muistelemaan, kuinka minusta tehtiin joskus alaluokilla, olisikohan ollut juuri kakkosella, kääntymistolppa, jotta saatiin viestijoukkueista tasaväkisemmät. Tarkkailija kyllä kertoi olevansa edelleen hitain, mutta ei hän kääntymistolpaksi joutunut.

Olen Tarkkailijan kanssa kohdannut tuon samaisen "Ei kukaan voi olla noin huono" -asenteen. Esimerkiksi päiväkodin johtaja yritti kieltää kuntoutussuunnitelmaan kirjatut pyöräilyharjoitukset päiväkodin pihalla sillä verukkeella, että se vaarantaa muiden lasten turvallisuuden ja etteivät muutkaan lapset saa päiväkodin pihassa pyöräillä. Jututtamani muiden lasten vanhemmat eivät kylläkään nähneet mitään ongelmaa.

Kun kuntoutussuunnitelmaa tehtiin, paikalla oli kolme päiväkodissa työskentelevää kokenutta lastentarhanopettajaa, toimintaterapeutti, terveydenhoitaja ja opiskelija eikä heistä kukaan tuolloin nähnyt mitään turvallisuusongelmaa. Tarkkailija oli tuolloin viiden ja pyöräilyssä takkusi se, että hän unohti polkea ja saattoi apupyöristä huolimatta kaatua, jos hän näki jotain kiinnostavaa. Tavoitteena tuolloin oli siis, että pyöräily apupyörien kanssa alkaisi sujua ja että polkeminen rutinoituisi. Kun saatiin päivittäistä harjoitusta, näin kävikin.

Eskarissa eskariopettaja opetti Tarkkailijan laskemaan pulkalla mäkeä, tarkemmin sanottuna ohjaamaan pulkkaa, mutta taito unohtui talven aikana. Kun menimme ekan luokan syksyllä, joulun alla, kolmisin pulkkamäkeen, kehitettiin aivan järjetön riita. Raportoin tästä kouluun ja päiväkotiin. Tämän jälkeen Sähikäinen oli laskenut yhdessä lastentarhanopettajan pulkalla ja luokanopettaja ilmoitti koko luokalle, että seuraavalla liikuntatunnilla mennäänkin pulkkamäkeen. Tällä liikuntatunnilla hän opetti Tarkkailijalle, miten pulkkaa ohjataan.

Minulle opettaja sanoi puhelimessa, että tuli melkoisena yllätyksenä, että joku ekaluokkalainen ei vielä osaa laskea pulkalla mäkeä. Sivumennen sanottuna, tämä pulkkamäkiliikuntatunti on mainio esimerkki siitä, miten yhden lapsen erityistarpeiden huomioiminen ei välttämättä ole muilta pois, vaan voi tuoda koulupäivään sellaisia kivoja juttuja, mitä muuten ei välttämättä tehtäisi. Olin kyllä vienyt pienestä pitäen Tarkkailijaa pulkkamäkeen ja mursin jopa pulkkamäessä häntäluuni sinä talvena, kun Sähikäistä odotin. Harjoituksen puutteesta tämäkään ei ollut kiinni.

Meillä oli ensimmäisen luokan talvena toimintaterapian tavoitteissa, että Tarkkailija oppii hiihtämään. Siinä sitä sitten kävi niin, että kun joululomalla kävimme pari kertaa kokeilemassa hiihtämistä, niin Tarkkailija huomasi osaavansa, vaikka edellisenä talvena pientenkin mäkien laskeminen oli aivan mahdottoman vaikeaa. Arvelin itse, että kun Tarkkailija hoksasi, miten pulkkaa ohjataan, hän samalla hoksasi, miten sukset jalassa mäkeä lasketaan. Opettajan apua tarvittiin vain ylämäkihaarakäynnin opettamiseen, mutta siihenkään ei tarvittu toimintaterapeuttia.

Toimintaterapeutti vei Tarkkailijan pari kertaa luistelemaan. Kun mietittiin jatkoa, niin opettajan kanssa totesimme, että urheiluseuran luistelukoulu, jossa ohjaajat ovat luistimilla, taitaa olla tehokkaampaa kuntoutusta. Minä pystyn kyllä maksamaan sen itse. Tänä talvena Lapissa huomasin Tarkkailijan auraavan alamäissä ja kysyin, mistä hän sen oli oikein oppinut. Tarkkailija siihen, että minulta. Teki mieli kysyä, että mistä saakka nuori herra on suvainnut ottaa vastaan opetusta äidiltään. Auraamista oli harjoiteltu luistimilla, mutta luistimilla se ei sujunut.

Nyt kun molempien lasten kanssa voi lähteä pulkkamäkeen, hiihtolenkille tai pyöräilemään, osaan olla kiitollinen. Näitä taitoja ei ole saatu ilmaiseksi. Kiusaamistaustan vuoksi olen ollut valmis sekä käyttämään rahaa lasteni liikuntaharrastuksiin että vaatimaan päiväkodilta ja koululta tukea, jotta Tarkkailijan motoriset perustaidot saadaan ikätasolle. Uimataito taitaa olla ainoa molemmilta vielä puuttuva perustaito. Urheilijaa Tarkkailijasta tuskin saadaan, mutta jos vaikka ratamestari suunnistusseuraan. Tärkeintä on, että liikkuminen tuntuu kivalta, ettei tule sellaisia ikäviä kokemuksia, joiden vuoksi omaehtoinen liikkuminen on tuskaa. Minähän tykkään suunnistuksesta ja hiihdosta erityisesti siksi, että näissä lajeissa pääsee puun taakse piiloon.

Miten koulukiusaamisen kanssa kävi? Kun koulukuraattori syyllisti eivätkä opettajat osanneet auttaa, yritin vain jaksaa ja kestää. Oli sentään yksi hyvä ystävä. Seurakunnassa nuorisopastori oli ensimmäinen aikuinen, joka otti tämän asian vakavasti ja hänen kanssaan sitä sitten puitiin ja putiin ja puitiin. Toimimme edelleen samassa seurakunnassa ja miten sen nyt sanoisi... minulta ei saa sympatiaa, jos häntä minulle arvostelee tai hänen kanssaan riitautuu. Kirjoittelin kiusaamisesta myös Ko-Gi -työhöni ja kun nappuloiden saaminen sitten hiukan kesti, se tuntui... kiusaamiselta. Sittemmin olen tajunnut, että joillakin ihmisillä nyt vain aikaiseksi saaminen kestää eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Vieläkin tulee vastaan tilanteita, joissa täytyy itseään muistuttaa, että tämä ei ole kiusaamista, tämä vain tuntuu kiusaamiselta. Se taas on aivan eri asia se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti