16. syyskuuta 2014

Wau!

Kävin menneellä viikolla Tarkkailijan koululla. Odottelin luokan oven takana ja ajattelin, että olipa mukava seurata musiikintuntia. Lapset vaikuttivat niin iloisilta ja innostuneilta. Ei se mikään musiikintunti sitten ollutkaan. Menossa oli äidinkielen tunti. Sitä opeteltiin pitkiä ja lyhyitä vokaaleita. Laulamalla. Pianon säestyksellä. Matkalla erityisopettajan työhuoneeseen tuumasin opettajalle silmät loistaen, että tämä on kyllä juuri oikea paikka Tarkkailijalle. Saimme juuri sitä, mitä olimme hakemassa.

Minulla ei ollut mitään kovin kummoista asiaa, mutta ajattelin, että asioista on helpompi puhua kasvotusten kuin soittaa tai viestitellä sähköisesti. Päätös oli täysin oikea. Kun aluksi ihastelee silmät loistaen, miten upea paikka musiikkiluokka onkaan, on varsin helppo saada oma viesti perille. Tilanne on aivan eri kuin silloin, kun on se hankala äiti, joka vaatii taas lapselleen erityiskohtelua. Opettaja oli pyytänyt erityisopettajan mukaan keskusteluun ja päästiin juttelemaan asioista laajemminkin.

En edelleenkään tiedä, miten viime talvena sain Tarkkailijan soveltuvuuskokeeseen. Hänelle kun muutokset ovat vaikeita ja koulun vaihto oli kaikkea muuta kuin pikku juttu. Nyt hän on uudesta koulusta ja musiikkiluokasta lähes yhtä innoissaan kuin äitinsä. Kaverien löytäminen uudesta koulusta ei ole ollut aivan yksinkertaista. Sekään ei tunnu haittaavan, koska vanhaan kouluun jääneen parhaan kaverin kanssa tapaavat viikottain ja koska partiostakin on löytynyt samanhenkisiä kavereita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti