9. marraskuuta 2014

Soita! Tai itke ja soita...

Tarkkailija käy pianotunneilla. Tykkää niistä kovasti. Tykkää pianonsoiton opettajasta. Tykkää improvisoida pianolla. Tykkää soitella tuttuja melodioita. Mutta se uuden opettelu! Se on tuskaa... tunnen itseni ihan tiikeriäidiksi.

En ole lukenut Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulua, mutta olen lukenut siitä. Äidistä, joka pistää lapsensa koulupäivisin harjoittelemaan pianonsoittoa viidestä kuuteen tuntia. Ja koulukin on hoidettava kunnolla, mikään rimaa hipova suoritus ei riitä. Tarinat eivät kerro, ehtivätkö lapset ollenkaan nukkumaan. Muistan jonkun suomalaisen blogissaan tuota kommentoineen, että olisi se äiti häneltäkin voinut jotain vaatia, ettei sama soittoläksy olisi toistunut viikosta toiseen.

Tarkkailija lauleskelee koko ajan. Olemme jutelleet, että kun hänellä alkaa soitto sujua, se ei ole tällaista tervanjuontia, vaan yhtä kivaa kuin lauleskelu. Mutta soittotaito ei tule itsestään. Sitä on tehtävä töitä oman oppimisensa eteen. Soittoläksyissä tietysti on erityisen harmillista se, että koko perhe kuulee jokaisen "eikun".

Joskus lukiossa äidinkielen tunneilla keskusteltiin harrastuksista. Joku sanoi, ettei lasta missään nimessä saa harrastukseensa pakottaa. Siihen toinen, tuolloin jo uraansa aloitellut muusikko, sanoi, ettei hänestä se pianoläksyjen harjoittelu aina nyt niin kivaa ollut. Hän jatkoi, että nyt jo tuntuu kivalta, että vanhemmat vähän patistelivat. Ja minähän sitten patistelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti