Pienten lasten vanhempia yhdistävät muutamat asiat. Jatkuva riittämättömyyden tunne, syyllisyys ja väsymys. Tieto siitä, miten lasten kanssa pitäisi toimia, mutta ettei siihen oikein pysty. Uskaltaisin väittää, että nämä tunteet ovat keskimääräistä yleisempiä päivähoidossa olevien lasten vanhempien keskuudessa. Siihen kun on aina joku syy, miksi vanhemmat eivät hoida lapsiaan itse, oli se sitten työssäkäynti, joku lapsesta itsestään johtuva tuen tarve tai jokin perheeseen liittyvä juttu.
Päivähoidon henkilöstön tulisi tukea vanhemmuutta, mutta eivät he oikein osaa. Minulla ei tosin ole kokemusta sosionomeista, vain hoitajista ja opettajista. Hoitajat toistelevat valmiita fraaseja ja opettajat tukevat vanhemmuutta parhaiten sillä, että keskittyvät lastenkasvatukseen, koska sen he osaavat. Kun aletaan puhua vanhempien jaksamisesta, tulos on yhtä surkuhupaisa kuin tuo joitakin vuosia sitten kuultu papin lapsille suuntaama puhe päiväkodin joulujuhlassa. Parhaansa he toki yrittävät, mutta aina se ei riitä.
Vaikeat tunteet, riittämättömyys, syyllisyys, armo, mitä niitä on. Ne ovat kristinuskon ydinasioita. Niistä voi puhua vanhemmille, vaikka paikalla olisivat myös lapset. Mitä tulee papin tämänpäiväiseen puheeseen, se oli yksi parhaista, mitä olen enkelikirkossa kuullut. Sen mukaan, mitä nyt Sähikäisen toppuuttelulta pystyin kuulemaan; tällä kertaa Tarkkailijan käytöksessä ei ollut moitittavaa. Kotimatkalla mieleen nousi Ultra Bran: "Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkään pelätä." Miten suojella lapsia maailman pahuudelta? Joosef vei perheensä Egyptiin, mutta moni muu täysin viaton lapsi joutui kohtaamaan Herodeksen raivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti