Mun homma

Kävin 18-vuotiaana leirinjohtajakurssin. Yksi parhaiten mieleen jääneistä opetuksista oli, että jos olet lähtenyt leirille kantamaan kiviä, niin silloin kannat kiviä, jos taas olet lähdössä leirinjohtajaksi, et kanna kiviä, vaan huolehdit, että joku muu kantaa. Tämä rupeama oli samaan aikaan, kun kurssinjohtaja selvitteli, ennen kännykkäaikaa, mihin yksi kurssilaisista oli mennyt, kun kurssipaikkaa oli jouduttu viimehetkellä vaihtamaan. Kouluttaja totesi meille, että hänen hommansa on nyt hoitaa tämä rupeama ja hän seuraa kadonneen kurssilaisen etsimistä vähän niin kuin hyvää tv-sarjaa. Samaan aikaan kurssinjohtaja seisoi puhelimessa eikä mennyt enää pitkään, kun kadonnut lammas löytyi. Tämä tapaus palasi mieleen, kun olimme lasten kanssa lippukunnan uudella kämpällä kantamassa tiiliä.

Tiilet kannettiin autosta pinoon. Siitä pinosta alkoi tulla vähän hutera. Tarkkailija totesi tilanteen ja alkoi oma-aloitteisesti järjestellä niitä tiiliä, kun me muut jatkoimme kantamista. Pari nuorempaa poikaa tuli avuksi ja kun kämpältä lähdettiin, tiilet olivat siisteissä pinoissa. Tarkkailija hädin tuskin malttoi käydä syömässä välillä, kun oli projekti vaiheessa. Minullakin on joskus töissä tapana lähteä ennen muita takaisin työhuoneeseen, jos on koodaus jäänyt jännään paikkaan. Yleensä kyse ei ole mistään maailmoja mullistavasta jutusta: työ vain sujuu, on flow päällä.

Kaikille meistä, lippukunnanjohtajaa myöten, oli erinomaisen selvää, että tämä tiilien järjestely on nimenomaa Tarkkailijan projekti. Siihen oli parempi muiden olla sekaantumatta. Johtamiskoulutuksessa ja työelämäoppaissa puhutaan paljon siitä, miten tärkeä juttu se autonomia työnteossa oikein on. Se on nimenomaa tätä. Tarkkailijalla on epämääräinen käsitys siitä, mihin tiiliä tullaan käyttämään, mutta se ei ole oleellista. Oleellista oli, että hän sai hoitaa oman hommansa omalla tyylillään.