Ajattelitko tehdä läksyt?

Tässä on kolmatta vuotta ihmetelty tätä nykykoulua. Kun läksyjen tekeminen tuntuu olevan nykyään vapaaehtoista. Aina silloin tällöin huomaamme, että sitähän on monen viikon tai kuukaudenkin läksyt Tarkkailijalta rästissä. Eikä tämä ole ollut edes mitenkään opettajasta tai koulusta kiinni. Onneksi on nuo kielenopettajat. Saksanopettaja kyllä huomasi aina tekemättä jääneet läksyt ja niistä tuli meille vanhemmille viestiä. Pari viikkoa muistimme muistutella, mutta sitten taas pääsi lipsumaan. Sitä paitsi olen pohjimmiltani sitä mieltä, että tämä on oppilaan ja opettajan välinen asia, että palautteen pitää tulla opettajalta lapselle eikä vanhemmille. Vanhemmille tekemättömät läksyt on vain tiedonanto muiden joukossa.

Aika mielipuolista

Sanoin perjantai-iltana miehelle, että pistää herätyksen seitsemäksi, jotta kerkiän aamulla ajoissa bussiin ja sitä kautta piirin johtajapäivään. Mies kysyi, että olenko koskaan miettinyt, että on tämä minun elämäni aika mielipuolista. Totesin, että olen. Itse asiassa olen miettinyt tätä viimeisen parin viikon aikana kahdestikin: ensin kun joku pappi puhui jotain työputkesta ja leirivapaista, sitten kun lounaskeskustelussa puhuttiin kesäleireistä ja lasten kesähoidosta.

Vihas Lanta ja Lappi

Noissa seurakuntahommissa olen muutaman kerran kuullut sanottavan, miten sitä lähetystyötä pitäisi Suomessakin. Minun ensireaktioni on aina heti hyvin torjuva. Minä kun polveudun äidin puolelta vanhasta pappissuvusta. Suvun kuuluisin jäsen, Gabriel Tuderus vaikutti 1600-luvulla Lapissa. Hän itse oli lapseton ja me polveudumme hänen veljestään. Vaikka välissä on monta sukupolvea, niin jotain yhteistä meissä on: kiivas luonne, tehokkuus ja kuinka mielipiteet meistä jakaantuvat. Kun johonkin ryhdytään, syntyy selvää jälkeä. Saamelaismuseo Siidassa ei olisi kannattanut sanoa olevansa Gabriel Tuderukselle sukua.

Nykyvanhempien vika (kun kirkosta erotaan)

Kun ylisuuressa päiväkotiryhmässä parivuotiaalta menee hermot ja hän lyö hoitajaansa, vika on tietenkin vanhemmissa, jotka eivät ole osanneet pistää rajoja lapselleen. Tähän on jo totuttu. Lasten kanssa työskentelevä voi aina syyttää työoloistaan lasten vanhempia. Vanhemmat ovat siinäkin mielessä näppärä syntipukki, että työolojen korjaaminen muuten maksaisi rahaa. Nyt olen oppinut, että nykyvanhemmat ovat vastuussa myös siitä, kuinka kirkon jäsenmäärä se vain laskee.

Kyllä pitäisi tietää

Viime seurakuntaneuvostossa tai oikeastaan ennen kokouksen alla kuulin, että 12.5. tapahtuu jotakin. Se vaikutti aika tärkeältä. Päivämäärä kuulosti jotenkin tutulta, mutta pikavilkaisu kännykän kalenteriin ei auttanut. Siellä ei ollut mitään merkintää. Kysyin siis, että mitä silloin tapahtuu ja odotetaanko minun olevan paikalla. Vastaus yllätti. Ei se, että kyse on iltatilaisuudesta, johon minunkin odotetaan osallistuvan. Vaan se vastauksen sävy. Sain nimittäin vastauksen lisäksi selostuksen siitä, missä kaikkialla tapahtumasta oli ilmoitettu ja sävy oli sellainen, että kyllä tämä nyt pitäisi tietää, kun on niin tärkeä juttu.

En osaa

Tarkkailijan piti kirjoittaa kotiaine. Ei napannut yhtään. Tarkkailija oli sitä mieltä, ettei hän keksi mitään kirjoitettavaa. Totesin, että jos molemmat vanhemmat harrastavat kirjoittamista, niin kyse on nyt jostain muusta kuin siitä, että kirjoittaminen olisi lapselle jotenkin poikkeuksellisen vaikeaa. Muistelin omia kouluaikoja enkä minäkään tuossa iässä vielä kirjoittamisesta tykännyt. En keksinyt oikein mitään ja se kynän käyttökin oli vielä sellaista. Nykyään kirjoitan vain koneella, mutta jossain vaiheessa olin hyvinkin taitava kirjoittamaan käsin. Äidinkielestäkin tuli laudatur, tosin osittain aivan kohdalleen osuneen otsikon, Elämäni kirjat, vuoksi.

Kokousta kokouksen perään

Tajusin tässä juuri, että olen syksystä 1987 lähtien, yli 25 vuotta, istunut kerran kuussa, paitsi kesäaikaan, lippukunnan johtajaneuvoston, hallituksen tai johtajiston kokouksessa. Tai jos kokous on jäänyt väliin, niin olen ainakin lukenut pöytäkirjan. Viiden vuoden ajan toimin näiden kokousten puheenjohtajana. Kokoustaminen ei puuduta niin kuin työpalaverit. Kokouksiin on yleensä kiva lähteä. Miksi? Omista lippukunnanjohtaja-ajoistani olen jäävi sanomaan, mutta muuten kysymys on pohjimmiltaan johtamisesta.

Epäreilua!

Sain lomareissulla päähänpiston. Tarkkailija poti flunssaa, isänsä samoin ja minä olin yksin hiihtolenkillä, koska Sähikäinen käytti tilaisuuden hyväkseen ja liimautui tablettiin. Illalla nuori neiti oli juuri niin äkäinen, kun koko päivän ruutua tuijottanut viisivuotias voi olla. Sain kun sainkin maaniteltua pikkuneidin pihalle ja siitä hivutettua laskettelurinteiden luokse. Hetken touhua katseltuaan, hän hyväksyi ajatuksen, että vuokrattaisiin laskettelusukset ja kokeiltaisiin, miten sujuu. Se oli menoa se!