1. huhtikuuta 2015

Otetaas rauhallisesti

Meillä oli sellainen hammaslääkärikäynti Tarkkailijan kanssa, että olen kyllä tosi iloinen siitä, että hän on nepsyilijäksi vielä helppo tapaus. Käynti oli kauniisti sanottuna levoton, puhelin soi kolmesti, oikomishoitoa varten suuta kuvattiin ja lopuksi otettiin vielä kipsimuotit. Hammaslääkäri oli ihana sydämellinen ihminen, joka puhui paljon ja nopeasti. Tarkkailija taas jännitti kipsimuotteja ja ilmoitti kotona pitävänsä suunsa tiukasti kiinni, jos sitä yritetään.

Alku oli jo hankala, kun hammaslääkäri joutui hoitamaan jotain puhelinasiaa. Tarkkailija odotti tuolissa jäykkänä kauhusta. Aloimme aikamme kuluksi ja tilannetta keventääksemme ilmehtiä ja elehtiä toisillemme, että päläpälä. Kun puhelu loppui, puhetulva jatkui katkeamatta ja Tarkkailijalta meni varmasti suurin osa siitä hammaslääkärin puheesta aivan ohi korvien. Ihan perusasioita nepsyilijöiden kanssa on, että heille pitää puhua rauhallisesti ja yksi asia kerrallaan. Minuakin puhetulva hermostutti, mutta täytyi pitää itsensä rauhallisena.

Ensimmäiset mittaukset ja kuvat saatiin ongelmitta, vaikka puhelin soi välissä. Sitten piti kuvata suun sisäpuolelta. Siitä ei tullut kertakaikkiaan mitään. Lääkärillä oli kamera, hoitaja piteli peiliä, Tarkkailijan piti sekä pitää vetimillä huuliaan auki että avata suunsa. Eihän se onnistunut, vaan päätyi aina yökkimiseen ja siihen, että Tarkkailija oli purra peilin säpäleiksi. Tarkkailija sanoi, että ei hän pysty tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Sitä puhetulvaa ja neuvojen määrää. Tarkkailija alkoi tuskastua ja sanoin rauhallisesti, mutta jämäkästi, että otetaan nyt vähemmällä hössöttämisellä, niin kyllä tämä saadaan onnistumaan.

Molemmat säpsähtivät, mutta puhetulva vähän rauhoittui. Hoitaja vielä tajusi pyytää minua pitämään niitä levittimiä. Kun Tarkkailija sai keskittyä vain suun avoinna pitämiseen ja hengittämiseen nenän kautta, kuva saatiin ekalla yrittämällä. Sitten oli niiden kipsimuottien vuoro. Kipsimuotti on pelottavan iso, vaikka se ei olisi menossa omaan suuhun. Ennen kuin päästiin asiaan, tuli väliin taas puhelu.

Puhelun päätyttyä sanoin heti, että hammaslääkärit aina sanovat, että se kipsimuotin otto kestää vain ihan vähän aikaa, mutta kuinka pitkä se ihan vähän aikaa on. Lääkäri heitti lonkalta, että korkeintaan puolitoista minuuttia. Otin oksennusastian valmiiksi käteen, muistutin vielä kerran nenän kautta hengittämisestä, hammaslääkäri työnsi muotin Tarkkailijan suuhun ja minä aloin laskea sadasta taaksepäin.

Aluksi näytti, että ei tästä mitään tule, kun Tarkkailija alkoi yökkiä ja hammaslääkäri auttoi hänet pystynpään asentoon. Kun olin päässyt laskuissa 95:een, Tarkkailijan hengitys rauhoittui. Jatkoin rauhallisesti ja 70:n kohdalla oli muotti kovettunut. Sama toistui toisen muotin kanssa, mutta tällä kertaa aloitin laskut 40:stä ja kymmenen kohdalla hammaslääkäri lupasi irrottaa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, meillä alkaa olla tähän jo rutiini, emmekä anna vaihtuvien hammaslääkärien häiritä: he hoitavat oman osuutensa, minä äitinä omani. Hammaslääkäri sanoi, että kyllä tähän tottuu. Minä siihen, että ei totu. Kun minulta viimeksi otettiin kipsimuotit purentakiskoa varten, niin yläleuka onnistui vasta toisella yrittämällä. Tarkkailija oli tämän kuultuaan erinomaisen tyytyväinen itseensä. Vaikka Sähikäiseltä kipsimuottien ottaminen viime kesänä sujui niin, että minä vain istuin katselemassa, niin äiti on vielä vaikeampi tapaus kuin poika.

Matkalla autolle hoimme molemmat toisillemme hyvin nopeaan tahtiin ja naureskellen: "Oli kyllä melkoinen päläpälälälä, päläpälälälälä..."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti