Minä olen lapsena pitänyt Raamatun alkulehtien tarinoita, kuten luomiskertomusta, syntiinlankeemusta tai Nooan arkkia, historiallisina tosiasioina. Sittemmin olen menettänyt lapsen uskoni. Minun lapseni taas. Heille on kerrottu alkuräjähdyksestä ja evoluutiosta heti, kun he osasivat kysyä. Luomiskertomuksesta Tarkkailija kuuli vasta koulussa uskonnon tunneilla ja kommentoi kotona, että kaikenlaisia satuja sitä koulussa opetetaankin: nämähän ovat kuin jostain Harry Potterista. Kouluopetusta piti sitten täydentää puhumalla lepopäivästä, kuinka ihminen kaipaa puolisoa vierelleen ja kuinka rikostoveri viekotellaan ja tätä syytetään omista törttöilyistä.
En ihan tarkkaan tiedä, mitä tällä puheella kristillisestä kasvatuksesta oikein edes haetaan. Minun lapsuudessani riitti, että vanhemmat veivät lapsensa kerhoon, tarhaan tai kouluun, suhtautuivat kirkkoon kunnioittavasti, opettivat iltarukouksen. Muun hoiti yhteiskunta.
Nykyään on toisin. Siinä maailmassa, missä minä ja lapseni elämme, ei juuri uskonto näy. Ei ellei itse aktiivisesti hakeudu seurakunnan toimintaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että seurakunnissa mietitään, miten kohdataan mahdollisimman iso osa seurakuntalaisista, ei vain sitä pientä, moneen kertaan evankelioitua osaa seurakuntalaisista, joka aktiivisesti toimintaan hakeutuu.
Moni miettii myös kirkkoonkuulumistaan: miksi kuulua yhteisöön, jonka toimintaan ei mitenkään osallistu. Olen sitä minäkin miettinyt. Mietin varsinkin silloin, kun lapset olivat pienempiä ja tajusin suurimman osan seurakunnan varhaiskasvautuksen olevan tarkoitettu kotihoidossa oleville lapsille. Että työssäkäyvän äidin osa on lähinnä rahoittaa toimintaa. Ei tässä pohjimmiltaan kyse ole minusta, vaan niistä kaikista lapsista, joiden vanhemmat eivät ole oikein edes havahtuneet siihen, miten ohueksi lasten seurakuntayhteys on jäämässä. Sitä kun on niin helppo aikuistuessaan erota yhteisöstä, jota ei koe omakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti