Mitäs tänään onkaan ohjelmassa?

Käytiin tänään sellainen ruokapöytäkeskustelu, että muistin taas, miten hienosti muutamat asiat Sähikäisen päiväkotiryhmässä hoidetaan. Tai tarkemmin sanottuna yksi tietty asia. Tulevista tapahtumista tieto tulee koteihin hienosti ja suunnitelmista pidetään kiinni. Juuri tästä syystä halusin Sähikäisen tukilapseksi integroituun ryhmään. Tiivistin sen ruokapöydässä sen näin: "Kun normaali lapsi unohtaa lelupäivän, se on sen lapsen ongelma; kun erkkalapsi unohtaa lelupäivän, se on koko ryhmän ongelma".

Kaunis on kuolla

Aloitimme miehen kanssa Babylon 5:n uusintakatselut. Tämä tv-sarjahan on meille läpeensä tuttu: se toi meidän aikoinaan yhteen ja yhdessä ollaan edelleen. Uusintakierros ei alkanut lupaavasti, vaan kahden ensimmäisen jakson aikana nukahdin kesken. Sitten tuli kolmas jakso, jota pidetään yhtenä sarjan huonoimmista: Infection. Siinä on silti yksi kohtaus, joka muistutti, miksi juuri tämä sarja aikoinaan vei mennessään.

Saisko puhelimeen?

Saatiin Tarkkailijalle hammaslääkäriin akuuttiaika ja piti saada hänelle nopeasti sana, että ei lähde koulusta mihinkään, vaan odottaa, kun tulen hakemaan. Nykyinen opettaja ei puhelinta kanna mukanaan eikä se ole varsinaisesti huono asia. Hän lukee sähköpostinsa vasta lähetetettyään oppilaat kotiin. Sekään ei ole huono asia. On hyvä keskittyä siihen varsinaiseen työhön eikä olla jatkuvasti tavoitettavissa. Mutta miten saada se viesti perille? Edellisen opettajan kanssa tällaista ongelmaa ei ollut, koska hän vastasi puhelimeensa vaikka kesken oppitunnin.

Toinen poski

Vuorisaarnan mukaan kunnon kristitty kääntää toisen posken, kun joku lyö häntä poskelle. Ei vastaa pahaan pahalla eikä loukkaukseen loukkauksella. Koko kristillisen uskon ydinasioita on Jeesuksen häpeällinen kuolema ristinpuulla. Koraanissa, Naisten suurassa, koko ristinkuolema kiistetään. Kun sananvapauden nimissä kristityille pyhiä asioita pilkataan, kristityt loukkaantuvat, saattavat paheksua, mutta lopulta kääntävät sen toisen posken. Kun Profeetta esiintyy pilakuvissa, muslimit loukkaantuvat ja reagoivat tavalla, jota länsimaalaisen on vaikea ymmärtää.

Se on ohi jo!

Lähdin isäni kanssa Pikantit-kuoron konserttiin. Viimeisenä numerona oli Ultra Bran Sinä lähdit pois. Esiintyjistä nuorimmat taisivat olla minun ikäisiäni, vanhimmat isäni laisia seniorikansalaisia. Ajatukset siirtyivät jonnekin mitä lie vajaan parinkymmenen vuoden taakse. Ensimmäiseen omaan asuntoon: keskustan liepeillä olleeseen kaksioon. Sinkkukämppään. Siihen aikaan, kun olin nuori aikuinen. En kaipaa sitä aikaa. Mutta kaipaan aurinkoa, joka ei lämmitä aamulla ennen seitsemää, kun viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtui ja siihen lisättiin kahvia.

En minäkään halunnut

Kun soveltuvuuskokeen tulokset vuosi sitten tulivat, meillä alkoi keskustelu. Pidin selvänä, että Tarkkailija ottaa paikan vastaan, mutta häntä hirvitti muutos. Tutun koulun jättäminen. Ero parhaasta kaverista. Eikä hän tietenkään tiennyt, mitä kaikkeas se musiikkiluokka tarkoittaa. Enkä kyllä tiennyt minäkään ja kyllä minuakin nämä asiat mietityttivät. Pohdiskelin tätä päiväkodillakin: en voi jättää päätöstä lapselle vain siksi, että se minustakin tuntuu vaikealta. Saatan päästää lapseni sandaaleissa lumihankeen, mutta en tällaisia isoja ja merkityksellisiä päätöksiä kyllä jätä heille. On asioita, jotka aikuiset päättävät ja joista aikuisen on kannettava vastuu. Kouluvalinnat ovat yksi näistä

Hyvinhän se sujuu

Olin reilu vuosi sitten vaikuttunut, kun kävin seuraamassa Tarkkailijan luistelutuntia. Tänään kävin taas. Yllätyin taas positiivisesti. Tämä opettajahan hoitaa työnsä vielä paremmin kuin edellinen opettaja! Toki oppilaatkin olivat vuoden vanhempia ja opettajakin näin silmämääräisesti arveltuna jonkin verran kokeneempi. Mutta silti. Oli suorastaan uskomatonta seurattavaa, miten nelisenkymmentä poikaa, joukossa niin jääkiekkoilijoita kuin niitä, jotka hädin tuskin pysyivät pystyssä, pysyivät yhden ihmisen hallinnassa. Eilen illalla meillä kolmella aikuisella oli kahdeksassa sudenpennussa tekemistä.

Näytänkö kauniilta?

Taídettiin löytää Sähikäisen harrastus. Luistelukoulu tuntui helpolta ja päätin kysyä, jos hänet otettaisiin mukaan taitoluistelun alkeisryhmään. Otettiin, samoin kaverinsa, mutta saimme myös viestiä, että kohta kuusi täyttävä alkaa olla jo aika vanha vasta aloittamaan. Tämän olen sitten kertonut jokaiselle, joka on pysähtynyt kuuntelemaan. Tuntuu aika hurjalta, että hoitopäivän jälkeen on ensin kolme varttia luistelua ja siihen perään toiset kolme varttia jumppaa. Ja vielä sitten toinen jääharjoitus samalla viikolla. Sitä oltiinkin kotiin tultaessa aivan valmiita petiin. Miten vuotta tai kahtakin nuoremmat oikein jaksavat?

Aika olla vaiti ja aika puhua

Olin loppiaisena messussa muiden luottamushenkilöiden kanssa siunattavana tehtävään. Kirkkoherran saarnasta jäi ajatuksia mielen pohjalle pyörimään ja se on kai hyvän saarnan merkki. Yksi ajatus kyllä oli, että usko on heikolla pohjalla, jos se on yksittäisten Raamatunkohtien historiallisuudesta kiinni. Vaikka Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun kirjoittajia, niin historiallisuutta oleellisempaa on, mitä tarina opettaa meille. Tämän päivän opetus oli, että kun päätöksiä tehdään, niin asioihin on perehdyttävä kunnolla, kuten tietäjät tekivät. Yksi monista neuvoista oli, ettei pidä sen enempää lähteä liikoja myötäilemään nykyajan virtauksia kuin myöskään jäädä jumittamaan siihenkään ajatukseen, että näin on ennenkin ollut ja näin on ennenkin tehty. Pitää osata avata suunsa oikeassa paikassa ja pitää osata myöskin vaieta oikealla hetkellä.

Ihana yhteinen hetki

Pari vuotta sitten tuli vähän kiire, kun päiväkodissa ohjelmassa oli sauvakävelyä. Sähikäinen ryntäsi isänsä kanssa vesipeuhulasta viime hetkellä urheiluliikkeeseen ja osti viimeisen sauvaparin. Joutuivat ostamaan vähän paremmat suksisauvat, sellaiset, joiden hihnassa on oma paikkansa peukalolle. Kun tästä reissusta päiväkodilla kerroin, hoitaja huokasi, että voi hän voi kuvitella, miten ihana isän ja tyttären yhteinen hetki tuo kauppareissu onkaan ollut. Tätä sanotaan kai vanhemmuuden tukemiseksi. Toimihan se tavallaan, mutta tuki parisuhdetta: saimme hyvät naurut. Mies vihaa kiireisiä kauppareissuja eikä hoitopäivästä ja harrastuksesta väsyneen kolmevuotiaan mukana raahaaminen ainakaan auta asiaa.

Mun homma

Kävin 18-vuotiaana leirinjohtajakurssin. Yksi parhaiten mieleen jääneistä opetuksista oli, että jos olet lähtenyt leirille kantamaan kiviä, niin silloin kannat kiviä, jos taas olet lähdössä leirinjohtajaksi, et kanna kiviä, vaan huolehdit, että joku muu kantaa. Tämä rupeama oli samaan aikaan, kun kurssinjohtaja selvitteli, ennen kännykkäaikaa, mihin yksi kurssilaisista oli mennyt, kun kurssipaikkaa oli jouduttu viimehetkellä vaihtamaan. Kouluttaja totesi meille, että hänen hommansa on nyt hoitaa tämä rupeama ja hän seuraa kadonneen kurssilaisen etsimistä vähän niin kuin hyvää tv-sarjaa. Samaan aikaan kurssinjohtaja seisoi puhelimessa eikä mennyt enää pitkään, kun kadonnut lammas löytyi. Tämä tapaus palasi mieleen, kun olimme lasten kanssa lippukunnan uudella kämpällä kantamassa tiiliä.