Kyllä taitoluistelussakin

Meillä puhutaan, ihan huumorilla, totalitaarisesta järjestelmästä nimeltä taitoluisteluseura. Se kuvastaa toiminnan luonnetta. Kun jääaikaa on vain rajallisesti, harjoitusajat vaihtelevat eikä niissä ole tilaa neuvotteluille. Tuumasin kerran eräälle sudenpennun äidille, että kuinkahan moni tulisi paikalle, jos yhtäkkiä jonain iltapäivänä pistäisin viestiä, että kolmen tunnin päästä partioon. Taitoluistelussa tämä ei ole normaalia, mutta aina silloin tällöin niin käy. Ja kaikki myös tulevat.

Taitoluistelu on myös kallis harrastus. Sähikäinen luistelee kuukauden samalla rahalla, mitä minä maksan Tarkkailijan vuodesta partiossa. Tai omastani. Niin, taitoluisteluvalmentajat saavat valmentamisesta palkkaa kun taas minä maksan siitä, että saan partiossa järjestää toimintaa lapsille ja nuorille. Myös jääaika maksaa kun taas partiokolo on seurakuntatalolla eikä sen käytöstä makseta erikseen mitään. Sitäkin varten on kirkollisvero.

Taitoluistelijoiden vanhemmat ovat valmiita kuskaamaan lastaam omituisiin aikoihin päivästä eri puolelle kaupunkia. Siirtymäaikaa jäältä oheisiin saattaa olla vain vartti: siinä riisutaan luistimet, puetaan kengät ja ulkovaatteet, pakkaudutaan autoon, etsitään uusi parkkipaikka, riisutaan päällimmäiset vaatteet ja nopeimmat vaihtavat jumppapukuun. Partioon lapsi kävelee tai pyöräilee kotoa itsenäisesti.

Miksi sitten partiossa ei voida vaatia vanhemmilta samaa, mitä taitoluistelua harrastavien lasten vanhemmilta vaaditaan? Selitys on hyvin yksinkertainen. Vanhemmat eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä, vaan meistä on moneksi. Koska jääaikaa on vain rajallisesti ja koska hallit on rakennettu jääkiekkoilijoille eikä taitoluistelijoille, taitoluistelussa pääsyvaatimuksena on, että vanhemmat sitoutuvat täysillä lapsensa harrastukseen. Tätä ei vaadita partiossa.

Partio on avointa kaikille. Myös niille lapsille, joiden vanhemmat eivät ehdi tai tahdo sitoutua lapsen harrastukseen. Myös niille lapsille, joiden perheillä ei olisi varaa maksaa lastensa harrastuksista oikeastaan yhtään mitään. Oikeastaan yksi partion hienouksista on, että se on lähtökohtaisesti lapsen tai nuoren oma juttu. Omatoiminen liikkuminen on osa sitä, Tunnenkin vähän huonoa omaatuntoa, kun olen vanhoilla päivilläni ruvennut kuskaamaan laumaani omalla ja lasten vanhempien autoilla silloinkin, kun bussilla kyllä pääsisi.

Kun seurakunnassa mietittiin tilojen käyttöä, korviini tarttui kommentti, kuinka kyllä nykyvanhemmat ovat valmiita kuskaamaan lapsensa vaikka toiselle puolelle kaupunkia, jos toiminta on riittävän kiinnostavaa. Osa vanhemmista onkin. Osa taas ei. Seurakunnassa on perinteisesti kannettu huolta niistä vähimmistä. Siitä olisi hyvä pitää kiinni. Se on oikeastaan koko homman juju.